23.

Tunnen vain sen miten mua on liikaa

joka hetki

joka tilanteessa

oon liian liikaa.

Mokasin tänään jotain anteeksantamatonta

puhuin liikaa

liikaa vääristä asioista väärässä tilanteessa

enkä saa tehtyä tekemättömäksi

en vaikka painan pitkästä aikaa terän ihoon ja sotken sormeni vereen.

Hetken mä ajattelin

hyvä näin

tämä on elämä

ja et näin mä elän

nyt makaan tässä itkien 

ja ymmärrän tehneeni tosi tosi ison virheen

mut tää naarmu ei oo se.

Taas sen saman

aina sen saman

jos vain oisin hiljaa

ne ei tietäis musta paljoa mitään

niillä ei ois samanlailla syytä vihalleen

mut sit mä ite annan kaikille niille uusillekin kaikki ne tuhannet syyt.

Mä oon nii vitun typerä jokaisessa kohtaamisessa

välttelen katsetta

vastaan väärin

puhun vääristä asioista

mä en osaa olla olemassa

siellä kaikkien niiden keskellä.

En sen paremmin täälläkään

näiden seinien suojassa

tässä itkemässä

en osaa olla tässä yhtään sen paremmin

mut ainakaan en yksin ollessani saa aiheutettua samanlaista tuhoa ja ahdistusta ympärilleni.

En haluais olla paha

mut miten mä pystyn tän lopettamaan?

Mä huudan ja kiljun ja yritän ja pakotan ja vaadin ja uhkaan ja pelottelen itseäni jatkuvasti

joka hetki

hoen jotankin mantraa pääni sisällä

tai teen jotakin jotta pysyisin aisoissa

niiden rajojen sisällä

mut tunnen vaan miten kaikki se kamala pahuus valuu musta ja tekee lopullista tuhoa kaikessa siinä ja kaikissa niissä

jotka joutuu mun kans jollain tavalla tekemisissä olemaan.

Enkä voi ees pyytää anteeks

koska anteekspyynnöt aiheuttaa vaan enemmän hämmennystä ja tekee tuskasta pahempaa

sillä en kuitenkaan saa käytöstäni muutettua.

Mä haluun vaan luovuttaa

haluun käpertyä johonki pimeään nurkkaan

ryömiä sängyn alle ja unohtua sinne

mä en halua olla olemassa tällaisena

mä en kestä olla olemassa minuna.

22.

Kello 5:38 kaikki on selvää

pitää suorittaa

ymmärrätkö sää ku mää huudan sulle

SUN PITÄÄ.

Sisäistän ajatusta vielä siinä vaiheessa

kun yritän saada silmiä auki hampaita harjatessa

tää yhteiskunta ei voi vihata mua näiden kolmen vuoden aikana

jos mä vaan suoritan

jos mä en vaan mokaa

tietty kesäisin joo ku en saa mistään kesätöitä

mut periaatteessa kuitenkin oon nämä seuraavat kaks, kolme vuotta vapaa siitä syyllisyydestä

jos mä vaan teen niin kuin pitää

ja kaiken mitä pitää.

Jollain tavoin se ajatus rauhoittaa

kaaosta mielessä ja uupunutta kehoa

jollain tavalla se rauhoittaa

et yks kokonaisuus ei juuri nyt näe mua pelkkänä ongelmana

vaan oon niissä tilastoissa merkkinä

jolla saattais olla vielä toivoa.

Tiiänhän mää ettei mulla oo

et jos sit valmistun

nii emmä mistään mitään töitä saa

en tällaisena

ja niitä mulla ei oo

sellaisia taitoja

joilla ihmisten kanssa ollaan vuorovaikutuksessa.

Nii emmä pysty niistä sit suoriutumaankaan

niiden läpi ei auta huutaa päänsä sisällä et suoritasuoritasuorita

ku mukana pitäis olla tunteet ja hymy

ja kaikki se mistä en tiiä mitään.

Mut siihen saakka ku mennään asioita läpi pelkkänä teoriana ja satunnaisina ryhmätöinä

mä voin vaatia iteltäni koko ajan enemmän

ja ensimmäistä kertaa elämässäni koskaan

oikeasti taistelen tunnetta vastaan

itkua vastaan

itteeni vastaan.

21.

Mikä on se mustaa vettä aaltoileva valtavameri

se joka läikkyy sanoissa, katseessa

pysyy hetken aisoissa

myrskyämättä

kunnes nostaa taas tuulet taivaidensa takaa

ja peittää kaiken alleen?

Mihin katoaa nousevan auringon valo

usvaharso peltojen päältä

mihin ne menee

lehdistään luopuvat puut

kun myrsky nousee?

Aikaisin aamulla

farkut, neule vaihda nämä

kaikki on selvää kunnes putoan

kyyneleet 

mun pitää taistella nää opiskelut läpi

sit yhteiskunta ei vihaa mua kokonaisuutena

yhtenä osasenaan

vaikka kaikki ihmiset mun ympärillä

vihaavihaavihaa.

En voi kuvitellakaan sen pettymyksen määrää

sen vihan syvyyttä

jota kaikki noi tuntee

jotka ovat pakotettuja vastaamaan mun sanoihin, viesteihin

ne on hyviä, siks ne vastaa vaikka eivät haluaiskaan

niiden sisällä aaltoilee toiset meret

synkät, kukaties

mutta eivät pahuutta mustanaan.

Mulla on kolmetoista minuuttia aikaa itkeä sohvalla

ennen kuin pitää lähteä

vain kolmetoista minuuttia aikaa itkeä sitä kaikkea mitä tunnen

sitä miten väsynyt mä näihin tunteisiin oon.

Sitä miten pahalta tuntuu ymmärtää

et vaikka tekisin ihan kaiken tästä eteenpäin just niin kuin pitäis

ei mikään poistais menneitä vuosia

ja ihmiset mun ympärillä näkee vain ne

kaikki mun virheet.

Eikä se meri mun sisältä mihinkään koskaan katoa

ei sitä vettä pysty puhdistamaan

mussa on liian paljon pahaa.

20.

Biisin sanat kietoutuu tuttuun kaipaukseen

miksei joku voisikin olla koko loppuelämä

metsän takaa nouseva aurinko valaisee hetken nii ettei muuta näekään 

mietin että ehkä tavallaan minäkin olen

tässä koko loppuelämä 

tälle auringolle

näille pelloille

puille, sivuteille

ehkä tavallaan mä oon yhtä tän kanssa

vaikka ympärillä ihmiset ovatkin täysin vieraita.

Ja et mitäpä sitä muuta edes tarvii

auringon joka jaksaa vielä nousta 

ja iltaisin kaiken suojaksi piirtyvän tähtitaivaan, jota saa tuijotella

silloin kun tiet ovat jo ihan hiljaisia

ja taloista sammutellaan viimeisiä valoja.

Joissain hetkissä mä elän vahvemmin

toisissa oon poissa

mut sit aina kun herään siitä unesta

jossa mun mieli nukkuu vaikka keho on hereillä

nii kaikki on tarkemmin läsnä

kivet kengänpohjien alla

biisien rytmit ja sanat

toisten puhe ja taivas

nii-in taivas, pilvet, se kaikki valtava jota ei koskaan vois koskettaa

mut joka silti on tässä kaiken ympärillä joka hetki.

19.

Kaikkien kyynelten jälkeen rauhoitun

olen nähnyt tämän jo

elänyt läpi nämä samat kestämättömältä tuntuvat pettymykset

ja viimein ymmärrän

ei mun tarvitse itseäni asettaa tälle alttiiksi enää vain siksi

että sitä kutsutaan avuksi.

Tiesin silloinkin kun en halunnut uskoa

että näin tässä käy

näin tässä käy jokaikinen kerta kun putoan riittävän syvälle

kun en sovikaan siihen reipas-muottiin

mä melkein tunnen kaikki ne sanat selkeinä iskuina

jossain sisälläni

laitappa noi pyykit

tiskaappa tiskit

pitää lenkkeillä

vittu tiedän

mä oon suorittanu tän kaiken ja sit ku yhdellä viikolla en jaksakaan tehdä kaikkea

nii eihän mulla ole edes mitään muuta ongelmaa kuin tiskit altaassa tai pyykit telineellä

kaiken lisäks oon mä lenkkeillyt

mut sille en voi mitään et ne lenkit on pelkkää itkua.

Enkä hetkeäkään väitä että kaikki syy ei olisi mussa itsessäni

totta kai on

sehän tässä on koko jutun ydin

suurin totuus

mitään ongelmaa ei olisi jos ei olisi mua.

Ei olis ketään joka pitäis saada sopimaan millä tahansa hinnalla tiettyyn muottiin

ei olis ketään juuri siinä hetkessä väittämässä murtuvalla äänellä vastaan

ettei ne vitun hengitysharjoitukset oikeasti pelasta miltään.

Ja mä kattelen koko kaaosta jostain kauempaa

paljonko näinkään

kaikkina näinä vuosina

miten pieneksi kaikki lopulta kutistuu

tähän arkeen

suorittamiseen

ja kun tämä sitten viedään

kun viimeisen kerran lipeän veitsenterältä

mokaan koulussa 

en saa tehtäviä tehtyä

selvittämättömiä poissaoloja kertyy liikaa

ja mut laitetaan sieltä pihalle

ne ihmiset jotka periaatteessa ovat antaneet menneet vuodet anteeks mulle

vaikkei me yhteydessä usein ollakaan

kääntävät selkänsä syystä ja kaikella oikeudella viimeisen kerran

tuet menee kun opiskelupaikka menee

koska yhteiskunnan ei oo tarkoitus elättää laiskoja

sit ku menee tuet

menee nopeesti kämppä ja luottotiedot ja niin edelleen

siinä kohtaa uskoakseni koko mylly pyörii sellaista vauhtia

ettei sitä pysäytä mikään

mut tavallaan tähän kaikkeen

mun kaikista suurimpaan pelkoonkin kätkeytyy eräänlainen lohtu.

Ettei tässä sillain hätää olekaan

vaikka kaikki tämä loppukin katoaa

nii jäähän mulle kuitenkin mun mieli

ja kaiken tän kauhun keskelläkin voin nojata vain tietoon

etten mä tuolla ilman asuntoa ja rahaa osaa pidellä itseäni yhtäkään yötä hengissä.

18.

Vihaa

syvempää raivoa

en osaa mitään

mua ei kiinnosta tää

mua ei kiinnosta olla tässä tai täällä 

ei edes elää.

Ja silti mä tuun

en yritä hymyillä niille

linja-autosta luokkaan

päivän jälkeen linja-autoon

kotiin

sohvalle

tee ruokaa

syö sitä

jumitan

lenkille

jos muistan mitä tunnen

itken

mutta jos en

kävelen vaan 

suihkuun

nukkumaan.

Älä toivo

älä turhaa hukkaa voimias sellaseen

suoritasuorita

vittu voitko toimia

ne vihaa 

NE VIHAA

jos mä vaan meen

lähden

annan olla

ei musta ole tähän

en mä pysty.

Mikä järki on ees taistella

jos on todistettavasti hävinnyt jo kymmenen vuotta sitten?

17.

Mun pitäis nukkua

mun pitäis nyt ihan oikeesti nukkua.

En pysty

en pelkää

mut en pysty.

Mul on kaikki tässä oikein

kaikki niinku pitääki

valoja riittävästi mut ei liikaa

jääkarhupehmolelu ja oon toistanu kaikki ne rutiinit joilla saan itteni nukkumaan.

Oon jumittanu taas koko päivän

itkeny liikaa sitä etten jaksa taistella yksin itteeni vastaan

yrittäny huutaa mielessäni

pakottaa itteeni toimimaan

on jotenki nii raskasta

kokoajan olla hokemassa itelleen

et voitko vittu nyt liikkua, tehä tuon

lopettaa itkemisen ees hetkeks.

Ja mun aivot on iha jäässä

mä huudan ja kiljun pääni sisällä 

(tai joku osa musta huutaa?)

mut mitää ei tapahdu

en osaa sisäistää tätä hetkeä

lenkillä hoin varmaa kymmenen kertaa samaa keskustelua

et tänää on sunnuntai yhdeksästoista päivä ja syyskuu ja huomenna kouluun ja ei

sit olin ehkä päässy kakskyt metrii eteenpäin

ku huomasin taas kysyväni iteltäni et mikä päivä tänää on. 

Ku yleensä lenkillä tempautuu tosi vahvasti johonki tarinaan

vaik ne on surullisia ja ahdistavia

nii niitä ajatellessa ei mee samalla tavalla hermot itteensä kuin tänää meni.

Ja huomenna onki sit heti aamusta asiakaspalvelun ruotsia

ai että mä nii odotan sitä ku en saa pidettyy ajatuksiani kasassa ees suomeksi.

Vaikka toisaalta jos mä nyt vaan saisin itteni nukahtamaan nii aamulla voisin jo siinä vaiheessa ku tunnit alkaa

olla paljo paremmin läsnä.

16.

Maailma näyttää hetkissä erilaiselta

jokin suurempi tunne on kaiken tämän takana.

Kohtaloa vai sattumaa

tällä kertaa asiat näyttäytyi kuitenkin siltä puolelta

joka ei yleensä mun elämässä toteudu.

Muistot valtaa sydämen

hiekkatiellä kengät kastuu vesilätäkössä

aistin toisella tavalla ympäröivää maailmaa

koska tähän päivään piiloutui jotain

jota en osannut mitenkään odottaa.

Ja mä lasken yhteen muistot ja niitä karkuun juoksevat kuukaudet 

kunnes ymmärrän

tämä ei ole ainoa todellisuus joka on olemassa.

Kaiken sen jälkeen 

tuijotan pellon laidalla taivasta

joka aukaisee pilviverhostaan paikan

jonne aurinko saa luvan laskea

tiedän siinä hetkessä

en ole yksin.

15.

Viikonlopuissa on täysin toinen kaiku 

se mikä arkisin pysyy suunnilleen kasassa

tai minkä saan rutiinien avulla pakolla pideltyä kasassa

hajoaa pelkästä viikonlopun ajattelemisesta

ja ei ole varmaan vaikea kuvitella

millaisia mun viikonloput sitten on.

Niin väsynyt kuin olenkin

en odota syyslomaa lokakuun lopussa

vaikka pelkään niin ja jokainen päivä toisten seassa ahdistaa

tajuan hyvin että ne tunnit jotka siellä vietän

määrittävät suuren osan koko mun tän hetkisen elämän ihmiskohtaamisista.

Et vaikka en useinkaan sano kuin muutaman huomenen, hein ja joon niiden seitsemän tunnin aikana 

sekin on valtavan paljon enemmän kuin mitä ilman sitä olisi

ja mitä viikonloppuisin on.

En tiiä mitä tekisin

millä tappaisin ne tunteet sisältäni

jotka murskaa mut kymmeniin sirpaleisiin ympäri tätä kämppää

en tiiä miten pitäisin itteni kasassa kaiken tän pelon ja turvan toivomisen kanssa.

En kai varsinaisesti ole turvaton

okei joo mä pelkään edelleen

kaikkia niitä kolahduksia ja napsaduksia

mitä täs asunnossa kuuluu

mä pelkään et joku tulee ikkunan läpi tai jotain

mut en kuitenkaan oo sillä tavalla turvaton kuin joskus.

Tai sit mä vaan yritän jaksaa itelleni vakuuttaa

etten ois

koska en tarkalleen ottaen tiedä

miksi katson täällä lastenohjelmia itkien?

Itseni pelkääminenkin on jotenkin muuttunut

tässä myrskyssä ollaan kai siinä vaiheessa

mitä hurrikaanin jälkeen jää jäljelle

niin valtavasti tuhoa

ei näitä voi paikata tässä elämässä

tässä yksinäisyydessä

en pysty edes kääntämään katsettani vaurioihini

kun ei ole enää ketään joka halaisi

mun elämässä ei ole ketään joka mua oikeasti kestäisi.

Syytökset nousee syvältä

sen palasiksi revityn sydämen tihentyneiden lyöntien välistä

muistan kyllä mitä se on kun mennään siihen tilaan

missä syytökset valtaa kaikki ajatukset

huutaa huudon päälle

muistan kyllä

ja tiedän vajoavani hetki hetkeltä jonnekin sinne

minne ei ylety yksikään auttava käsi.

Mutta en osaa pysäyttää tätä syöksyä

luon viikonloppuihin rutiineja

mee kauppaan, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä

ja kaikki ne arki-illat toistan ennakolla päätetyllä kaavalla

etten vaan menettäis hallintaa sille jollekin

joka mun sisällä asuu

et saisin kaiken tän suoritettua.

Samalla ymmärrän miten uupunut tähän kaikkeen merkityksettömyyteen olen

en jaksaisi enää ollenkaan taistella

todistella edes itselleni (saati kenellekään muulle)

et kyl mä pärjään

en vaan millään jaksais.

Tiiän

on pakko

tuolla kaikkien on pakko

meil on tää maa ja tää maailma

ja kaikki nää samat vaatimukset on jokaisen meidän harteilla

(ja jollain niin paljon enemmän kuin mistä ees tiedän)

toiset osaa vaan paremmin kantaa tätä kaikkea

keskittyä olennaisiin.

Mä kattelen kyynelten alta niitä muita

mietin miten lähellä toisiamme me kaikki tässä ollaan

ja silti niin valtavan yksin.

14.

Unessa sä seisot mun keittiössä

me tiskataan yhdessä astioita

jutellaan niitä näitä

sä ojennat mulle kattilan

oon laittamassa sitä kaappiin

kun kuulen sun äänessä kylmyyden:

”Vieläkö sulla on jatkunut se?”

Ja mä vastaan naurahtaen kuin ymmärtämättä ollenkaan mistä on kyse:

”Ai tää astioiden järjestely tiettyihin paikkoihin?”

Sä et kato mua mut sun ääni on jäätä, kun sanot:

”Ei vaan viattomien ihmisten satuttaminen?”

Ja mä tiiän samalla hetkellä et tarkoitat kysymykselläsi yhtälailla itseäs kuin kaikkia muitakin.

Ehdin sanoa vain: ”Anteeks, en mä oikeasti tahallani.”

Sit kello soi, uni loppuu, itku alkaa

en mä oikeesti

en mä ihan oikeesti tahallani tällainen oo.

Itku ei rauhoitu

kello on kuus

puuro mikroon, puuro suuhun

kyyneleitä ruokapöydällä

hoen itelleni osaamatta hengittää:

sun pitää

sun täytyy

mennä kouluun.

Haluaisin lähettää sulle viestin

kertoisin et näin susta unta

pyytää anteeks

mut tiiän hyvin et mun anteekspyynnöt on täysin merkityksettömiä niin kauan kuin oon tällainen

et onhan tää jo nähty

kukaan ei jaksa

kenenkään ei tarvitse enää jaksaa

eikä me ees puhuta

sä jaksat joo leikkiä joskus pakolla

et meidän välit on ok

tiietään molemmat ettei niin oo

mä oon sulle pelkkä pettymys 

oon aiheuttanut sulle nii valtavasti häpeää

etten pystyis mitenkään asioita enää korjaamaan. 

Kello kuus ja viiskyt tarkistan liian monta kertaa

et avaimet on mukana

sit ulko-ovi kii

juttelen mielessäni itselleni:

ethän enää itke

ethän ennen iltapäivää

ettei kukaan nää?

13.

Kipua

sellaista kipua jolle ei ole sanoja

puista putoavia lehtiä

joen virtaavaa vettä 

ohikulkijoita 

tyhjiä keinuja

kiireitä, suruja

menneitä, tulevan pelkoja

kaikki tässä

tämän kivun keskiössä.

Ja mä jään tuijottamaan liian pitkäksi ajaksi käsiä

niiden toisten käsiä

kun ne varmoin ottein tekee töitänsä

taluttaa koiriansa

tekee siinä mitä tahansa

en mä tiiä ees niiden nimiä

mä vaan kaipaan sitä et tää kipu lähtis hetkeks musta.

Ymmärrän ettei

mutta sitä en ymmärrä

et eikö ne muut tunne tätä elämää näin

tällaista kipua tästä kaikesta

miksei ne muut itke kun ne katsoo sitä vettä

joka aina vaan jaksaa virrata

mieti kuin kauan toi vesi on tuossakin kiertokulussa ollut

mieti miten se noin vieläkin jaksaa

muakin lohduttaa

vaikken sen lohtua ansaitsekaan

tai eikö ne muut

jotka niiden puiden viereltä kulkevat

eikö ne koskaan kato keltaiseksi kuolleita lehtiä ja mieti et on niin surullista ettei kukaan voi niitä kaikkia pelastaa

ettei kukaan mitenkään voi niitä hajoamiselta suojata

tuohon ne jää, tuossa ne maatuu

ja ens keväänä tulee jo uudet eikä kukaan muista noita edes kaivata

ja eikö oikeesti kukaan muu koskaan

jää siihen jokirannan kiville itkemään pelkästään sitä tietoa et kuka tahansa selän takana kulkeva ihminen

vois olla se merkitys

se jokin syvin tarkoitus

kaiken kaipauksen päätös?

Tai ei välttämättä edes mitään niinkään pysyvää

vaan vain jokin silta siihen maailmaan

jossa kelvataan ja riitetään

kuulutaan elämään.

Mut ei niiden varmaan tarvi sitä siihen jäädä itkemään

kun niillä kaikilla tuntuu olevan jo paikkansa tässä maailmassa

ne tekee työnsä eikä niitä vihata vaikka ne joskus jotain mokaakin

niin on koska ne ei oo näin perustavanlaatuisesti väärin ja pahoja

kyl kai mä sen pohjimmiltani tajuan

en mä tuohon maailmaan koskaan kokis kuuluvani

vaikka taistelisin kuinka

ja ettei musta voi välittää

enkä mä voi välittää kenestäkään

koska mun sisällä on jotain aivan kamalaa

ja koska mä oon jotain niin hirveää.

Siitä en vaan oo enää yhtään varma

kauanko tämän olon kanssa kestän

osaan kyllä suorittaa

nousen aamuisin 

leikin koulupäivät opiskelevani

iltaisin itken

siellä täällä

osaan tämän kyllä

mutta tiedän jo jotenkin liian hyvin

ettei pelkkä suorittaminen tätä vastaan riitä

et lopulta aina tulee se hetki

kun voimat loppuu.

12.

Kuinka lujasti ihminen voikaan toiveisiinsa uskoa

kuinka paljon saakaan aikaan pelkällä tahdonvoimalla

valtavasti

mutta ei kuitenkaan riittävästi.

Syyskuinen aamu avautuu harmaana

taivas on pelkkää pilveä

sataa ei jaksa ja tuulikin on jo väsynyt

puut valmistautuvat luopumaan kesästä

keltaiset ja punaiset lehdet reunustaa kaikkien näiden teiden varsia

me ollaan

me ei olla

mistä me sitä tiietään

ollaanko me olemassa?

Ja mä mietin vain kaikkea sitä mitä mä tein

ettei tässä kävis näin

etten mä enää valuis tänne pohjattomaan, kylmään pimeään.

Miten lujasti jaksoin uskoa

että jos vain menen ja teen niin kuin käsketään

tämä muuttuu

minä muutun

kelpaan viimein.

Nyt katselen ympäröivää maailmaa ja ymmärrän olevani yhä vain se sivustaseuraaja

joka olin silloin puoli vuotta sittenkin

kun päätin

tämän muutan

tämän kaiken suoritan

ja muutun.

Lopetin lääkkeet

lakkasin toivomasta ihmettä itseni ulkopuolelta

muutin omilleni

aloitin opiskelut

revin rikki kaiken sen mistä arkeni olin siihen saakka koostanut

pakotin, lahjoin ja huijasin itseni kaikkiin niihin tilanteisiin

joiden uskoin olevan ratkaisuina pelkojeni ja toivottomuuteni voittamiseen.

Ei auttanut

mikään mun sisällä ei oikeasti muuttunut

mä vaan ajelehdin ihmisten vierellä päivästä toiseen

kuulen miten toiset nauraa

en tiedä mille

niin paljoa en jaksa olla läsnä

ymmärrän olevani täysin elämän ulkopuolella

jopa oman elämäni ulkopuolella.

Se sattuu

se ei satu

terä viiltää ihoa

laastari päälle 

sideharsoa

näillä mennään

muuta ei tuu

viilletty kipu on ainoa tunne kosketuksesta

jonka koskaan enää tuun saamaan

hyväksyn sen

hyväksyn tämän.

Sillä kyllä tämä joskus päättyy

minunkin kuolemani saapuu väistämättä 

kaappaako se halaukseensa takaapäin

vai hiipiikö se hiljaa vierelle

hipaisee hiukset pois kasvoilta?

Tiedän että valta päätöksistä on minulla

voin taistella ja hävitä aina

tai hävitä ja voittaa sillä

mutta juuri nyt tuntuu helpommalta vain jatkaa

kompuroida ja kaatuilla vaikka edessä ei ole esteitä

sekoilla sanoissa ja itkeä kaikissa niissä hetkissä

kun kukaan ei katso

juuri nyt tämä on helpompi valinta

kuin se toinen.

Mutta mikään täällä ei poista sitä totuutta

kuinka valtavan yksin olen

välillä se ajatus lyö kasvoja avokämmenellä

tässä tämä kaikki on

en koskaan opi toimimaan ihmissuhteissa niin

että joku voisi välittää minusta

että minä voisin välittää jostakin

en koskaan tule olemaan kenenkään elämässä mitään sellaista 

jota toiset toisilleen ovat

en ikinä riitä, en kelpaa

en koskaan.

11.

Voidaan lopettaa

en mä välitä

polut kulkee raiteiden viertä

ja ohikiitävien junien ääni huumaa

saa mut tärisemään.

Oon yksin

jossakin täällä

menneiden vuosien paino mukana joka hetkessä

en jaksa taistella

yrittää vastustella

mun sisällä elää toiset voimat

ei niitä ees voi voittaa

hävitty peli

nehän on nähneet sen musta aina.

Mä oon tässä

irrallisena kaikesta

täs on lattiaa jolla kävelen

tuossa portaat jotka nousen

tuota mun pitäis kattoo silmiin kun se kysyy multa

mut silloinkin mun katse kiertää pöydät ja tuolit

kaiken muun.

Ne tietää nimen

ne ei näe hihojen alle

maskit kasvoille

maalataan puoliks onnistuen niille se kuvitelma minkä ne haluaa nähdä

ei enempää

ei varmasti vähempää

vain sen verran

ettei kukaan tajua totuutta.

En tiiä enää tavoitteista

mikä tavoite se on elää valheessa syntymästään kuolemaan

mikä vitun tarkoitus tällä kaikella on

näytellä roolinsa 

puhua vuorosanoina ne joita onnelliset ohjeiksemme kirjoitti

olla elämässään sivustakatsoja

tuijotella tyhjyyteen niin kauan että unohtaa jopa sen

että menettää jokaisessa hetkessä yhden mahdollisuuksistaan.

Mä en vaan välitä

ihan sama

ihan vitun sama

ota tää kaikki

enhän mä ois ees mitään ansainnut.

10.

Aamulla tuijotan kylppärin peilistä itkuisia silmiä

nyt täytyy ryhdistäytyä

kato et sä saa ripsiväriä laitettua jos et lopeta tota

ja mä mietin

siinä vähän ennen kuutta

et miten yksikään ihminen pystyy tähän?

Millä voimilla ne nousee aamulla

miten ne pakottaa ittensä kaiken tän läpi (ja kaiken sen tuhansia kertoja tätä pahemman läpi)

vuosikymmenestä toiseen

okei joo

on pakko et saa rahaa elämiseen

mut miten ihan oikeasti?

Miten on mahdollista ettei jokainen ihminen saavuta elämässään pistettä

jonka jälkeen luovuttaa?

Joo niil on niiden läheiset

ne tahtoo elää niiden vuoks

mut silti

millä ne jaksaa?

Mun sisältä puuttuu se kohta

jolla siedetään arkea

mennään läpi näiden päivien

syksyjen, talvien

siis oisinhan mä sillä eläny

mitä tää oli viel muutama viikko sit

se oli nii paljon helpompaa 

kevyempää

mut kyllä kai mä silloinki syvällä sisimmässäni tiesin

ettei se oo mikään pysyvä tila

et tää on

tää merkityksettömyys on kaikki se totuus

mitä ikinä tulee.

Ja vaikka eihän mua kukaan usko

mä taistelin ja taistelen edelleen

yritän pitää kaikin voimin kii suorittamisesta

etten vaan nyt mokais taas tätä kaikkea

on vaan niin kamalan murskaava ajatus

et täs on kaikki.

Ettei oo mitään lääkettä

jota ottamalla tää muuttuis

ei täs oo kyse välittäjäaineista mun aivoissa

vaan täs on kyse mun tavasta katsoa tätä maailmaa

mun kyvyttömyydestä säilyttää itsekuri

silloin kun väsyttää.