Tää tunne on vähän sama
kuin ois nähny painajaista jota ei muista
jotain tosi hirveetä ja raakaa ja julmaa painajaista
ja yrittäis selvittää päivänsä sen tiedon kans
et jotain on
mut ei ymmärrä mitä.
Tää on vähän sama kuin kauhuleffojen kirotut päähenkilöt
tuntuu et koko ajan joku on selän tai seuraavan kulman takana
hengittää niskaan mut silti ku kääntyy
nii ei sitä nää.
Enkä mä ymmärrä
kuka aloitti ja mistä
tiiän et tuntuu pahalta
tuntuu nii pahalta et voisin repiä ihoni riekaleiks
nirhata lihasta irti luusta
mut sekään ei riittäis.
Vastausta ei oo
eikä pakopaikkaa
on tosi pimeää ja pelottavaa
ja kehtolauluja joita kuuntelee vaikka se viekin kyvyn hengittää
et ois ees jotain
jotain etäisesti turvallista, rauhallista ja ei kamalaa.
Mut ei oo
mä oon lopenuupunut
en jaksais kävellä
en jaksais istua
en jaksais nukahtaa
en jaksais luvata
nyt sä kuolet, tähän sä kuolet
tänään sut päästetään vapaaks
ku ei nii käy
mä oon sitonu itteni tähän
pyöritän omaa oravanpyörääni osaamatta hidastaa, vaihtaa suuntaa tai yksinkertaisesti pysäyttää kaikkea.
Syy on mun
merivesi ja sen pimeät aallot tuntuu samalta
ihan samalta kuin nyt ilman sitä vettä
ihan kuin joku ois niskassa kii
koskis, yrittäis tarttua
ehkä vain säikäyttää tai sittenkin kiskaista pinnan alle.
Se sen ois pitänyt tehdäkin
tätäkään iltaa ei tarvis yrittää hengitellä läpi
kuusasteinen vesi vaatii kuitenkin aikaa
selkeästi pelon ylittävää kestämistä
kuoleman odotusta
tiedon siirtämistä
kylmää, yksinäistä vajoamista.
Eihän tähän voi jäädä
ravista mut hereille
osoita näkymättömiä mörköjä ja naura ne pois
auta mut pois
lopetetaan tää nyt jooko
mä en oikeesti enää jaksa?