mut mun sanat on turhia
voin suorittaa
mut ainoa keskustelu mun pään sisällä keskittyy epäonnistumisiin
voin pakottautua kiitollisuuden huomioimiseen
mut en silti ymmärrä
miksi ainoatakaan näistä päivistä
täällä pitäis olla tai yrittää selvitä?
Tiiän tekeväni kaiken mitä kuuluu
on kesä ja mä jaksan tän hetken
mut silti mulla ei ole suuntaa, merkitystä
yhtään mitään syvempää tarkoitusta
pelkkä tieto että näin tätä kuuluu suorittaa
ja ettei tämä ole oikeaan elämään verrattuna läheskään riittävästi
kaikki yhtä turhaa, raivostuttavan mitätöntä.
Samaa harmautta koko olemassaolo
ketä varten tätä eletään
mitä täältä lopulta kuvitellaan löydettävän
onko ainoa vaihtoehto valinnoista todellisuudessa se
minkä valheen varaan elämänsä päättää rakentaa
mihin illuusioon tahtoo missäkin vaiheessa uskoa?
Ja syksy valuu jo päälle
hämärä hiipii joka yö vähän aiemmin
vähän edeltänyttä viileämpänä
kosteus nurmessa saa koiran varomaan tassujen kastumista
minut tiedostamaan taas kerran
syksyn syvän sylin.
Turvallisen turvattomuuden
väistämättömän syöksykierteen
väsyneenä väriään vaihtavien lehtien kuolinkamppailun
toimintakyvyn asteittaisen hiipumisen viikkojen kuluessa
epäuskon ja toivottomuuden kummallisen kiertymisen toistensa lomaan
peittämään kalentereista mahdollisuudet sille
et keväällä kuitenkin
saattaisi vielä helpottaa.
Ei se ole elämää
eikä se hapettomassa tilassa sätkivä ruumis ole minä
se mieli jonka itku ei lopu
ei ole minuutta yhtään sen enempää kuin tämäkään
suuntavaistottoman kompassinsa kummastelija
olen alkanut uskoa
ettei minuutta ole
on rooleja
vaihtoehtotodellisuuksia
kykyjä ja kyvyttömyyttä vailla mitään kosketuspintaa
ehkä tämä kaikki tuntuu siksi juuri näin turhalta ja merkityksettömältä suorittamiselta.
Siksi ettei mua oikeasti edes ole
ja senkin mitä aidoksi luulen
joudun aina lopulta omin silmin valheeksi toteamaan.
Mutta tämän toteaminen taas vie mukanaan sen viimeisenkin kesän mukanaan tuoman toivon
naivin ajatuksen siitä
että ehkä pelkkä oikein suorittaminen riittäisi muuttamaan joskus olennaisimman.