38.

Ne sanoo

mä painan kädet korville etten kuulis

ne sanoo

mä kiljun perkelettä ja saatanaa

ne sanoo

kunnes mun kyyneleet juoksee lupia kyselemättä poskille.

Pelkään

toisissa hetkissä pelkään ihan kamalasti

pelkään sitä miten kaukana kaikesta olen

elämästä, ihmisistä, maailmankaikkeudesta

tavallaan hengitän ilmaa

sitä samaa ilmaa

joka tuudittaa tuulella puitaan 

tavallaan olen siinä

tässä

olemassakin

mutta en kuitenkaan.

Jokin meni rikki

jokin valtava voima mursi sen

tärkeimmän.

Enää ei auta huutaa

junat kirskuu raiteillaan kohti etelää

mulla on lempipaikkoja

niitä joihin toiset ei nää.

Iltasatuina mä luen itselleni haavoista tarinoita

rasvakudosta ja verta

sitä siinä selitän

että tästä tämä kipu näin ja sitten hyvä

silittelen laastarit iholle ja käärin raajan toisensa jälkeen sideharsoihin

olen, en 

EN SAATANA JAKSA ENÄÄ.

Mutta en soita

ne vannottaa et tiedänhän numeron

en soita

viesteihin vastaan väkinäisiä hymiöitä

onpa kiva

(niinpä)

julkaisuista hyppii esiin kuvia

joissa toiset on turvassa

mä en tunne enää nii

sellaista kunnon kaipaustakaan

pelkään jo aivan liikaa.

Tiiän et tuolla ne on kaikki

syytökset, vihat, halveksunta

kaikki se pohjaton häpeä

jos avaan ulko-oven

ne hyökkää mun päälle

tunnen niiden vihan

ne vihaa mua ku ylitän tietä

ne vihaa mua kassajonossa

ne vihaa mua ku oon olemassa

ja älä

älä kerro miten ne sit vihaa jos sanon tän ääneen.

Kerron miten silloin ja silloin ja miten nyt

ja miten en jaksa ja haluan piiloon

ja ettei musta saa tätä pois ja et oon pahuutta mustanaan

mun sielu, sydän

upotettu, maalattu, rakennettu pahuudesta

ne vihaa mua jos mä enää ikinä sanon sanaakaan.

Ne vihaa mua ku muhun on tuhlattu nii paljon aikaa ja rahaa ja on yritetty auttaa

ne vihaa mua ku mä en muutu mihinkään

ne vihaa mua ku mä oon paha.

Ja mä tärisen pimeässä keittiöntason alla

kauanko vielä tämä kestää

paljonko ne kestää

monestikko pitää sanoa en jaksa

ennen kuin ne jättää kaikki mut viimein rauhaan

odottamaan vain sitä hetkeä

kun on pakko päästää irti?

37.

Kun mikään ei enää auta

kun päivien selviytymistaistelu muuttuukin merkityksettömäksi ajatusmyrskyn edessä

en jaksa enää.

Ihmiset ahdistaa eri tavalla

miksei ne vois vaan sanomatta ymmärtää

että en mä jaksa enää?

En pysty miettimään oikeita vastauksia viesteihin

ei mulla ole sellaisia

mä en vaan jaksa

ja ei

se ei tarkoita et tarvitsis olla huolissaan

tai et tuntisin oloni yksinäiseksi

mä en vaan jaksa ees itteeni saati muita.

Ja et ei se tarkoita et jos mä jaksan kerran vastata joo

velvollisuudentunteesta ja siitä ajatuksesta etten sais olla aina näin saatanan itsekäs

ja leikkiä niiden seurassa tunnin, kaks ihmistä 

et mä jaksaisin nähdä samalla viikolla uudestaan

eikö asiat vois itsestään lipua sellaiseen pisteeseen

jossa yhteyttä pidettäis enintään kerran kuussa

jos sitäkään?

Ei se vika oo niissä muissa

ne tietää kyllä et mä en jaksa

ja mä tiiän ettei mun niiden vuoksi tarvis rooleja esittää

mut tiiän myös sen

etten mä voi tätä totuutta kenenkään harteille tällaisenaan kaataa

et aina pitää salata jotaki osaa

jotaki kohtaa

ku muut ei kestä.

Sitä mä mietin

et kauanko mä vielä kestän

joo tiiän pitää jaksaa

mut entä jos en yksinkertaisesti pysty enää?

Mieli lyö itteään jumiin yhä voimakkaammin

sillainhan väsymys toimii

ettei muista mistä aloitti

eikä sitä mihin piti jatkaa

ja sit itkeekin jo sitä ettei vaan jaksais enää yrittää pitää itseään tai ajatuksiaan edes tekstin kirjoittamisen ajan kasassa

vaikka tietää

et kirjoittaminen yleensä helpottaa.

Pelottavimmille hetkille ei kuitenkaan ole edes sanoja

niissä etäännyn itsestäni

etäännyn ajasta, paikasta

olen vieras ja outo ja en muista hengitänkö ja melkein kiljun anna mut takas (kuka?) mut sit en kuitenkaan tahdo enää palata

kunnes yhtäkkiä oon taas mä

takaisin todellisuudessa

kuin mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan.

Olispa mahdollista lakata olemasta pelkän ajatuksen voimalla

oisin nii valmis

tästä kaikesta.

36.

Ne vihaa sua ku sä oot noin tuollane

iha sama sanotko sä mitään ääneen

ne tietää sen kuitenki

ne näkee sen saman mitä sä tunnet

ne aistii et vika on sun sisällä

et sä oot virhe.

Ja tummuneessa lokakuun illassa 

yritän nopeuttaa askeleitani

alikulkutunnelissa on valot ja mun pelot on nii valtavia

etten kykene olemaan olemassa

vastaantulijat etäällä

mä irrallani

poissa kehon tärinästä, sydämenlyönneistä

poissa hengenvedoista joita en jaksaisi millään yrittää asetella oikeaan rytmiin

kun ei ne pysy tahdissa 

koska valta on kuitenkin pelolla

ei mulla.

Jossain vaiheessa tuijotan jokea jossa tuntuu päivä päivältä olevan enemmän vettä

mul on kyyneleet ja jokin pohjaton viha

jonka haluan tappaa tähän kohtaan

tämän väsymyksen ja pelon kanssa

en kykene tähän vihaan.

Haluan vain käpertyä sen kiven taakse

siihen ihan lähelle vettä

nii et voisin koska tahansa pudota vahingossa virtaan

tuijotan päättymätöntä kuohua

ja mietin miten se tempais mukaansa

kuinka kylmältä sen syli tuntuis

ja miten ihan sattumalta se vesi saattais lyödä voimallaan mun pään joihinkin noista kivistä

ja kaikki tämä ois pois.

Tämä itku ja tämä viha

en voi itkee anteeksmantraa kenellekään

en ainakaan enää tänään enkä muutenkaan

kun ei ne kuule ku ne vihaa syystä ja kaiken lisäks mä mokasin jo ja ei silloin enää auta mitään selitellä

ku se on näin ja tän kuuluu olla näin

tässä ollaan aikuisia ja vika on vain mussa.

Valoa, meteliä

juna puukuormansa kanssa ylittää sillan

jonka vieressä vettä tuijottaen seison

kävelen kauemmas

ei oo hyvä olla tässä näin

en mä oo itsetuhoinen

mä oon vaan jotenkin vieras

tai ehkä mä lapsellisesti yritän etäännyttää omaa vastuuta käytöksestäni

parempi vain etten mee liian lähelle

en sille kivelle enkä sen taakse

ja et kävelen kauemmas raiteista

ettei olis mitään mahdollisuutta juosta viimeisen vaunun alle

eihän se silloin ees haittais sitä veturinkuljettajaa 

jos ei se tietäis?

Ja mä tiedän tasan

et mun olemassaoloa

näitä iltoja ja tunteita kuvaamaan

on muilla vain yksi ainoa termi:

epävakaa roska.

Enkä mä ees jaksa väitellä vastaan

just sitähän mä oon

jotain nii kamalaa ja täysin arvotonta roskaa

eikä tämä edes ikinä muutu

ku mä en muutu.

35.

Jäljelle jää yksi ainoa ajatus

niin tuttu

niin yksinkertainen

ja silti täynnä sellaista epätoivoa

jota on mahdoton asettaa aloilleen.

En pysty

en tähän

en tähän lokakuuhun

en tähän taisteluun

en tähän elämään

en näihin muistoihin

en näihin päiviin

joina mikään ei merkitse enää mitään.

En myöskään pysty hakemaan apua

en pysty poistumaan tämän suojakuoren luomasta turvasta

jossa minä (muka) määrään tuhon määrän ja vauhdin.

Eikä se mitään enää edes auttaisi

itkeä kenenkään edessä auta mua

kaikki on nähty

voi kuinka monta kertaa on lyöty maata vasten

todettu et ota ittees niskasta kii.

Mä tein

senkin mä tein

et sä sitä usko

mut tein sen

viime kevään, kesän

mä tein sen

uskoin kaikin mahdollisin voimin

että voin hyvin

että tätä pimeää en näissä mittasuhteissa enää koskaan joudu kohtaamaan

mutta kun ei tällaista voiteta millään määrällä tahdonvoimaakaan.

Ja se et vaikka keräisin nyt kaiken rohkeuteni

ja sanoisin etten pärjää

törmäsin vain siihen tietoon

jonka tiedän kertomattakin

ei ole enää mitään

mitä ei olis mun hyväksi jo yritetty.

Käperryn vilttiin

en jaksa muistaa pitää kiinni edes yksinkertaisimmista rutiineista

millä täällä enää on väliä

mitä mikään täällä enää merkitsee

kun en kuitenkaan välitä mistään?

33.

Keittiön lattialla polvillaan

voiko näin pahalta tuntua

hengitäHENGITÄhengitä

mun ääni on ihan vieras ku hoen yksin ääneen

anteeksmantraa maailmalle

yritän olla huutamatta

ihan kaikkea naapuritkaan tuskin kestää

pelottaa.

Lupasin varata ajan 

jotta voisin puhua ammattilaiselle

ensin sanoin et jään miettimään

se ei tainnut olla riittävän vakuuttava vastaus

tai emmä tiiä

sekava maailma

mut nyt pitäis soittaa

sanoa et keskeytin koulun

ja p-u-t-o-a-n

en minä voi

en voi

kesällä sieltä sanottiin ettei voi muuten vaan käydä puhumassa

(tuhlaamassa resursseja)

pitää olla jotain mistä puhua

joku aihe

ei mulla oo

mä en pysty tähän

mä oon pahoillani ihan kaikesta

mut en oikeasti voi soittaa mihinkään

ei mua voi auttaa 

ei tää muutu vaikka puhuisin kuinka paljon tahansa

tää on minä.

Mä haluan vaan pois tästä

piiloon kaikelta, kaikilta, mun mieleni mustuudelta

mä en pysty tähän elämään enää yhtään.

32.

Neule ja villasukat

en ansaitse vilttiä jonka alle käperryn itkemään

laitan viestiä

ei se riitä

eihän mikään mitä teen

ikinä riitä

pitäisi olla enemmän

paremmin.

Mörköjä ei oo olemassa

eikä mulla oo mitään oikeutta olla enää näin rikki

ei kaiken sen avun jälkeen jota oon saanut.

Ja vaikka mä ite tiiän et yritin kaikkeni

ne muut nauraa ja vihaa ja halveksii

sitä miten en taaskaan pystynyt muuttumaan

en haluais ees sanoa kenellekään mitään

mut kato vastuut on kannettava

tämä vastuu vain

vain tämä

muiden viesteihin voin vastata jo

en jaksa, en halua

en nähdä, en puhua.

Eikä niitä montaa enää olekaan

jotka koskaan mitään kysyy

tässä tilanteessa sen ymmärtää

kuinka valtavan hyvä on olla ihan yksin.

Pitäis tehä suuria päätöksiä

en mä tiiä ketä ne on jotka näistä taistelee

toisen mielipide hohkaa jäätä:

sä et ansaitse elää muiden rahoilla

et ikinä ole ansainnut mitään mitä sulla on

sä et ansaitse apua

tajuatko sä et tuolla joku kuolee

joku sellainen jota rakastetaan

joku sellainen joka oikeasti yrittää selvitä

vain sen takia et suhun hukataan näitä resursseja?

Toinen yrittää vakuuttaa ettei ole mitään järkeä päästää irti kodista, lattiasta jolla itkeä

ilman taistelua.

Minä kuuntelen loputonta sotaa mielessäni

(ei ole minua)

ja itken vain

että eikö kukaan todella voisi päättää mun puolesta

saanko elää vai en

ja jos saan 

niin voisiko joku kantaa jotakin osaa tästä taakasta

jonka alle muserrun

ja jos en saa

niin eikö mua sitten voisi heti ajaa tuonne ensilumen sekaan ja tehdä viimein selväksi sen

ettei kenelläkään ole enää mitään keinoa

mitä ei olisi jo yritetty kymmeniä kertoja?

En vain millään enää jaksaisi.

31.

Suojelusenkeliä loputtomalla toistolla

täs on jotain valtavan tuttua

ja silti kaikki on toisin.

Teen tunteella ratkaisuja joita kuvittelen selittäväni myöhemmin kysyjille järjellä

onneks ketään ei kiinnosta 

oon parhaillani kulkemassa niin pimeälle polulle

etten uskalla vilkaistakaan eteeni

ja silti etenen

välillä yritän hypätä sivuun mut mut kiskaistaan takaisin

ja työnnetään eteenpäin kun yritän saada aikaa miettiä mitä tehdä.

Tiedän ettei tällä tavalla voi elää

mut jos en jaksa pitää sellaista tavoitteena

nii onko se enää keneltäkään pois

vaikka annan sillä tavoin periksi

et totean jokaiselle syyllistäjälle:

vie tämä kaikki vaan.

Jos mulla ei kertakaikkiaan ole yhtään voimia tästä kiinni pidellä

nii enhän mä silloin voi oikealla tavalla tuntea hätää tai pelkoakaan tämän kaiken menettämisestä?

30.

Se on nii eri asia

pelätä kaikkea ympärillään olevaa

kuin mitä on pelätä itseään.

Yritän ajatella

et oon tässä turvassa

mut ei se onnistu

nään miten naapurit osoittelee takapihaa

jota en oo jaksanu haravoida

ne puhuu

en kuule sanoja

eli voin vain arvailla

pelätä.

Ois nii monta kysymystä

joihin Google ei kerro vastausta

ois nii paljo kaikkea

mitä pitäis hoitaa

mut voimia ei oo jäljellä yhtään.

Joka puolelta kohoaa joku muuri

tos on toi ja tuolla toi

ja mä yritän kaikkeni et pääsisin karkuun

vaikka tiiän

ei näitä totuuksia voi paeta.

Ne joille vielä jotaki puhun

yrittävät ehdottaa ammattilaisista apua

mä jätän sit vastaamatta

ei mun taakat niiden harteille kuulu

ja ammattilaiset ei mua voi auttaa.

Oisin aivan täysin valmis huutamaan etten todellakaan pärjää enää

en kestä, jaksa enkä selviä

mutta en uskalla ottaa riskiä

ku saisin kuitenkin taas vaan syytöksiä

ja siis kyllähän mä ymmärrän

et ite mä tän kaiken oon sotkenu.

En vaan enää tiiä mitä tehä

miten selvitä sekunnistakaan

miten huomisesta

viikonlopusta

mistään 

en vaan enää tiiä

yritän pidellä kiinni edes jostakin rutiineista

vaikka tunnen miten kaikki vaan murenee hetki hetkeltä yhä pienemmiksi palasiksi.

29.

Sit on niitä öitä

joina itku ei vaan lopu

just ku on vajoamassa uneen

tulee joku uus ajatushyökkäys ja kiskaisee taas täysin hysteeriseksi.

Niitä öitä seuraa väistämättä aamut

joina niellään puuron kanssa kyyneleitä

käydään vakavia keskusteluja ei kenenkään kanssa

silloin vähän jälkeen kuuden

ja vielä ennen lähtöä tarkistetaan peilistä silmät

näkeekö musta tän

vai kuvittelenko vaan?

Ymmärrän ja sisäistän

opiskelujen aloittaminen ja kaikki tää siihen liittyvä elämän leikkiminen

oli mun viimeinen oljenkorsi

et ku kaikki muu käytiin läpi kymmeniä kertoja noiden vuosien aikana

nii tiedostin et ainoa mitä enää oikeasti voin

on sukeltaa elämään niin syvälle etten voi enää pudota sivuun

väsyä näin.

Ei tainnut toimia

ymmärrän myös mitä tässä epäonnistuminen väistämättä tarkoittaa

en haluais ottaa sitä vastaan

mut mun valintojahan nää kaikki on.

Et jos yrittäisin lujemmin

pakottaisin enemmän

muuttuisin

nii kyl tää sit onnistuis

niihän ne aina sanoo.

Oon nii väsyny

mut ei uni auta

mikään ei enää auta

ja mä en tarkalleen tiedä

onko se pahinta mitä tiiän

vai suurin helpotus minkä maailmankaikkeus voi mulle lahjoittaa

ettei tarvi enää uskotella mistään muusta totuutta itelleen

ei tarvi leikkiä et ois jotaki mikä auttaa.

28.

Uskon nyt viimein nähneeni

tän elämän kaikki puolet 

sain ne ajat turvassa

kun musta pidettiin huolta

vaikken ois sitä ansainnutkaan

sain tätä tuskaa tämän verran

ehkäpä juuri ansioni mukaan

sain oppia leikkelemään ihostani paloja

sukeltaa sellaisiin pimeyksiin 

joiden olemassaolosta en ollut ennen niiden kohtaamista edes tietoinen

ja sitten sain kokeilla

mitä elämä ois voinut olla jos oisin ollut toisenlainen

hyvä ja mukava

yhteiskuntakelpoinen.

Nää mä sain

ja sain avata silmäni jokaisessa hetkessä

katsella totuuksia kasvotusten ja karkuun juoksematta

sain kaikenlaista

riittävästi jotta nyt kykenen kokonaisuudet viimein ymmärtämään.

Nyt mä seuraan kaikkea jo sivusta

sitä miten muut kulkee kohti päämääriään

(miten ne voi tietää mitä ne haluaa?)

yritän räpiköidä virran mukana

vaikka ymmärrän työni toivottomuuden

ei tämä tästä enää muutu

kun enhän edes tiedä

mihin tämän pitäisi muuttua.

Eikä se täällä riitä että tavallaan ymmärtää

että pystyy osoittamaan rintakehäänsä ja sanomaan

täällä on pahuus

sillä ne muut vaatii perusteluja

enemmän, parempia

enkä mä jaksa enää itseäni selitellä.

Mä vaan jään paikalleni todeten ohikulkeville

työntäkää mut sit pois

ku oon taas tiellä

huutakaa vähän lujemmin:

”Etkö se sinäkään saatana ikinä opi?”

nii voihan se olla et mä sit jonain päivänä heräänki

ja oon sitä mitä mun pitäis olla.

27.

Tihkusadetta ja synkkiä ajatuskulkuja

vähän liikaa selvittämättömiä poissaoloja

edelleen enemmän tunteja

joina pakotan kehoni istumaan luokassa

tuijotan lattiaa

ensin vasemmalla puolella

sitten oikealla 

esitän tekeväni jotakin

sen hetken kun opettaja kiertää luokassa

tallennan tyhjiä sanoja tiedostoina

en palauta tehtäviä

kun takas ne tulis kuitenki saatesanoilla

tarkistappa tuo ja tuo

en tiedä mistään mitään

enkä oikeasti edes tiedosta olevani elossa

mutta tiedän

että täytyy jatkaa.

Toisina hetkinä haukon henkeä itkun alla

tunnen miten kroppa ei mitenkään jaksa, selviä tai pysty

toisissa hetkissä olen elävä kuollut

kuljen aaveena luokasta toiseen

sitten iltaisin säikähtelen autoja jotka ilmestyy tyhjästä kun oon muka varmistanut että voin ylittää tien.

Ja silloin kun muistan

kyselen yhä uudestaan ei keneltäkään

kuinka väsyneenä ihmisen on mahdollista arjestaan suoriutua

että onko olemassa jokin raja

vai jatkuuko tää näin vaan ikuisuuden?

Emmä ees tiiä mitä toivoisin

tai kun en toivo enää mitään

ne mitä ehdin kesän valossa kerätä

ovat valuneet jo noiden sadevesien mukana ojien pohjille

vaikka niinä vähän vähemmän väsyneinä hetkinä

yritän vääntää ajatusta siitä

että jos mikä tahansa olisi mahdollista

mitä tahtoisin?

En löydä vastausta

en mitään

tai siis tietysti toivon et maailma lopettais mut mun puolesta

tekis tyhjäks nää turhat taistelut

mut tiiän et senkään toivomiseen ei voimia kannata tuhlata tämän enempää

se käy sit ku käy

ku ei musta itestäni oo sen tapahtumista nopeuttamaankaan.

Mut se tässä on uutta

miten osaankin käpertyä yksinäisyyteen ilman että se enää sattuu

voin sanoa ei ja ei 

ja joltain osin tiedostamattakin jättäytyä sivuun kaikesta

ilman että kaipaan enää muuta.

Herätä tajuamaan

etten toivo enää kenenkään kysyvän

mitä kuuluu

ennemmin pakenen niitä tilanteita

ei mulla oo sanoja

ja vielä vähemmän voimia ottaa vastaan muiden mielipiteitä siitä mitä mun on oikeus tuntea tai mitä kaikkea mun pitäis niiden mielestä tehdä toisin.

Pelkäisin tätä kokonaisuutena jos jaksaisin pelätä

vaikka tajuankin ettei mitään menetettävää oo

et täs se on

koko mun elämä.

26.

Ryhmätyötä

en

pysty

tähän.

En ymmärrä kysymyksiä joihin pitäis löytää vastaukset

en ymmärrä kyllä mitään muutakaan

en syksyjen sateita

tai omia ajatuksiani

ja tahdon pois

jatkuvasti, kaikkialta.

Täältä ja sieltä

kotoa ja koulusta

ei mikään muutu paremmaksi vaikka miten väännän kättä itseni kanssa

mieleni kanssa

muistojani vastaan ja irti tulevaisuuden peloista.

Tämä ei helpotu

eikä kukaan kuule ku mä voin kiljua vain niihin tuuliin 

joiden puuskat vie kaikki äänetkin mukanaan.

Olen pohjattoman väsynyt ja yhtä aikaa täynnä ymmärrystä siitä

mikä on pakko ja miten on pakko

ja erityisesti sitä miten paljon noi muut mua vihaa.

Miksi taistella jos on kokonaan vääränlainen

jos on tiedostaa sisimpänsä olevan väritetty sellaisin sävyin

etteivät muut kestä niitä edes vilkaista

nii miksei tää vois jo loppua

miksei maailma vois vaan lopettaa tätä mun puolesta?

Ryhmätyö valmis

esitetty tärisevällä äänellä

sekoiltu sanoissa ja kasvatettu ennestään mittaamatonta itsevihaa

pitikö nyt olla onnistunut olo?

25.

Kyllä mää moneen kertaan joudun sitä tässä miettimään

että oliko elämällä joskus jokin tarkoitus

kun nyt seison tässä tähän pimeyteen unohtuneena

ja tunnen vain satunnaisten kyynelten juoksevan poskilta takinkaulukselle

ajatukset etääntyy

ne leviää kutistuakseen uudestaan

samalla minuuskin tuntuu lähinnä häilyvältä, epäselvin rajoin varustetulta hirviöltä

juuri nyt on ylivoimaisen vaikea yrittää ymmärtää

milloin tässä elämässä on ollut järkeä

tai onko sellaista kohtaa oikeasti ollut koskaan?

On vaikeaa hahmottaa mitään

sunnuntaissa on sellaista kestämätöntä vihaa

perjantaissa se on vielä pelkoa

mitä tyhjyyttä huutava viikonloppu saa aikaan

sunnuntaihin päästessä mieli on juminut itsensä sellaiseen pisteeseen että keho tuntuu suurimmaksi osaksi toimintakyvyttömältä ja on ehdottoman kykenemätön ottamaan käskyjä vastaan 

jossain hetkessä herää tajuamaan vain

ettei tältä pelasta edes mikään määrä itsensä tuhoamista.

Arki on raskas

arki on ahdistava

mutta arki ei sisällä tällaista määrää kestämätöntä itsevihaa

kun joku muu on kirjoittanut lukujärjestyksen

mene tuonne, ole tuo

suoritasuorita

kasaa nyt vittu ittes

toimi

se on niin paljon helpompaa kuin tää mun oma elämä.

Mut ku pitää olla viikonloppuja

kato ne muut palautuu vapaa-ajalla

ne tekee mukavia asioita

ne tietää sellaisia juttuja

ne käy lenkillä sillainki ettei ne itke joka kolmannetta ajatuspyöritystään

sillain ettei niiden tarvi vajota eteisen lattialle heti ku ne sulkee ulko-oven

sillainki voi elää

se on tosi outoa.

Mä en palaudu tästä

vaikka en kyllä oo ees kuormittunu

ainakaan niiden viisaampien mielestä

ja mikäpä mä oon vastaan huutamaan

kai ne ny tietää paremmin

ku tietäähän ne senki et mun pitäis vaan suorittaa enemmän, tarkemmin nii sitte musta ei tuntuis näin pahalta.

Mut en tiiä

ku en tiiä mitä muuta tää voi olla kuin väsymystä

paitsi ettei tää lähde vaikka miten säädän nukkumista

vaikka rajoitan tai nukun just nii paljon ku nukuttaa

silti tää ei vaan helpotu.

Syksyt tekee mitä syksyjen täytyy tehä

ymmärrän

mutta en hyväksy

miksi täytyy näin kamalan ankaralla kädellä rangaista

eikö oikeasti yhtään vähempi riittäis?