mun pitäis nyt ihan oikeesti nukkua.
En pysty
en pelkää
mut en pysty.
Mul on kaikki tässä oikein
kaikki niinku pitääki
valoja riittävästi mut ei liikaa
jääkarhupehmolelu ja oon toistanu kaikki ne rutiinit joilla saan itteni nukkumaan.
Oon jumittanu taas koko päivän
itkeny liikaa sitä etten jaksa taistella yksin itteeni vastaan
yrittäny huutaa mielessäni
pakottaa itteeni toimimaan
on jotenki nii raskasta
kokoajan olla hokemassa itelleen
et voitko vittu nyt liikkua, tehä tuon
lopettaa itkemisen ees hetkeks.
Ja mun aivot on iha jäässä
mä huudan ja kiljun pääni sisällä
(tai joku osa musta huutaa?)
mut mitää ei tapahdu
en osaa sisäistää tätä hetkeä
lenkillä hoin varmaa kymmenen kertaa samaa keskustelua
et tänää on sunnuntai yhdeksästoista päivä ja syyskuu ja huomenna kouluun ja ei
sit olin ehkä päässy kakskyt metrii eteenpäin
ku huomasin taas kysyväni iteltäni et mikä päivä tänää on.
Ku yleensä lenkillä tempautuu tosi vahvasti johonki tarinaan
vaik ne on surullisia ja ahdistavia
nii niitä ajatellessa ei mee samalla tavalla hermot itteensä kuin tänää meni.
Ja huomenna onki sit heti aamusta asiakaspalvelun ruotsia
ai että mä nii odotan sitä ku en saa pidettyy ajatuksiani kasassa ees suomeksi.
Vaikka toisaalta jos mä nyt vaan saisin itteni nukahtamaan nii aamulla voisin jo siinä vaiheessa ku tunnit alkaa
olla paljo paremmin läsnä.