Syksy ilman sanoja
taisteluita toistensa jälkeen
pakkasöiden kysymystulvaan hukkuneita tahtotiloja
köysi kaulalla
enkä mä edes osaa sanoa
et yritin
epäonnistumisen rauhoitan ottamalla jalasta
kuvitellen löytäneeni lihaskalvon
mitään varmistusta ei saa
ja viikon jälkeen sattuu edelleen
mut silti se kuolema
silti sitä kuolemaa
ja köysi edelleen
ja parempi kiinnitys ja entä jos kuitenkin
jos tää on se kohta
kun merkityksettömät taistelut on ohi
elämä niiden mukana
viha pitää hengissä
kunnes sekin lakkaa merkitsemästä.
Kylppärin lattialla kyynelissä
mietin mitä oisin tahtonut olla
ja vihaan itseäni taas asian verran enemmän
miten mahdotonta voi olla mahduttaa itsensä muottiin
taikoa itsestään kelpaava ja kunnollinen?
Viha on liian syvää siedettäväksi
keho muka liian kipeä tuhottavaksi
ja mieli huutaa.
Loputon uppoaminen
jos vielä kerran
saisin olla joku jota voidaan suojata
tältä totuudelta
tältä kylmyydeltä
tältä elämältä
ja samaa aikaa joku puoli huutaa
miten väliintulomahdollisuuksia ei anneta
ei olla annettu vuosiin
eikä anneta edelleenkään
niiden syytösten arvoista
ei ole ainoakaan turvan hetki.
Mutta pienin itkee
käsissään pehmolelun turkkia
jos tämän ottaisit pois
koko minuuden
loppuisiko tuska viimein?
Kunnes aikuisuus taas määrittää
vastuut ja tulevaisuuden painon
ei näitä paeta
ei täällä mihinkään
paitsi sitten viimein siihen kuolemaan.