24.8.2026

335.

Raivostun
eikö mene edes yhtään paremmin?

Miksi?
Miksi menisi?
Miksi pitäisi mennä?

Miksi näitä keskusteluja täytyy käydä tähän sävyyn
ei mene
ei ole mennyt
enkä odottele kovin suuria huomiseltakaan
jos sinne asti päästään.

Mutta aina sama kehä
aina sama tyhjä toivo
joka niiden sanoista paistaa läpi
kenen vuoksi vastauksen kuuluisi olla
joo menee
ne ei ees yritä salata sitä ja mä en vaan jaksa
mut en tee muuta
kuin tiuskin ja painan kynsiä kämmeniin.

Mä tiiän kyllä
et jokainen mun olo on yksin mun harteilla
et maailma johon mä en sovi
ei koskaan lakkaa asettamasta muottejaan mun eteen ja kyselemästä
et etkö nyt vois
etkö vois ees tänään vastata joo.

Mä en halua
mä tiiän ettei muiden kipu oo mun
mut mua sattuu sivustakin kuulla
ku pitäis kertoo
mitä hyvää päivässä on ollu
ku ensimmäinen vastaus on
huonosti menee.

Mä siedän sitä
muiden asiat ei kuulu mulle
mut en silti tajua
miks niin pieni asia on niin mahdoton käytännössä?

Miks on niin mahdotonta kohdata ja kuulla
kestää vastaukset pyrkimättä muokkaamaan niitä johonkin itsellensä mieluisampiin
ja joo mä käsitän
tää maailma pyörii tavallaan
ja oravanpyörissä juostessa myös toisten vastuuttaminen säästä puhumiseen on oikeus
mut mä en ymmärrä sitä näissä paikoissa
näiden seinien sisällä
jotka tavallaan on olemassa siks
et rikkinäiset ihmiset sais olla vaikka rikki
joo pitää kannustaa
pitää kuntoutua
pitää herätellä
nii täytyy
sehän on se ehto aina
mut en vaan käsitä
miks oikeaan suuntaan ei vois ohjata myös muutenkin kuin ohittamalla?

Mä en sano et tää nyt on mitään
niihin aiempiin sotiin verrattuna
mitä kauempaa mä sitä sirkusta ja vallan väärinkäyttöä katon
sitä tarkemmin mä ymmärrän 
et ne ei kyl todellakaan osanneet sit alkuunkaan hillitä mun niissä herättämää raivoa
vai oliks se häpeää omasta toiminnasta
ihan mitä tahansa
mitä kauemmin mä puhun etäämmällä etäisempien ammattilaisten kanssa
sitä tarkemmin mä tajuun
miten väärin ne toimi
ja et sieltä ois pitäny uskaltaa lähtee paljon aiemmin.

Mä ymmärrän et tää ilta on vaan raivoista yks
ja et kokonaisuudessa tää kesä sisältäny paljon heräämisiäkin
sen suhteen mikä kaikki siellä saatiin sotkettua ihan vaan koska musta ei saatu otetta eikä mua saatu hiljennettyä.

Mut silti tällaisessa muodossa apua on liian vähän
vaik apu itsessään yleensä on sitä mitä sen kuuluukin olla
se et täällä tavallaan on joku kakstoista tuntia 
on arjessa oikeasti reilut kuus tuntia 
ja siks tää on mahdotonta 
ku kaikki muu aika kuuluis vaan pärjätä
ja kestää olla yksin.

Pitäis jaksaa
ku lisää apua on jo luvattu
pitäis jaksaa todellakin
mut kaikessa vaan kestää
ja mä oon nii väsyny valvomaan.

Entä jos en vaan enää kestä?

18.8.2026

334.

Kuinka vahva onkaan itsetuhon ote
se on vähän joka puolella
ja silti piilossa.

Se on laastarinirtirepimisitkuna kylppärinlattialla
ajatusvirroissa köytenä kaulalla
se on toivottomuuden vierellä
minun sisällä 
se on kaikkialla.

Itku muuttuu jossain kohtaa pääkivuksi
ei ole muita syitä yrittää olla itkemättä
siksi kai teen kaiken itkun kanssa
toisaalta on itku on lohtu
kun elämä on lohduttomuus
mutta hyödyt rajautuu haittojen alle jo muutaman tunnin jälkeen.

Pahvilaatikkopinot yrittää muistuttaa
että ei näitä iltoja, öitä
pitäisi olla enää kestämättömän paljon liikaa
mutta oon väsynyt
lopenuupunut järkeilemään oloja
jotka ei muutu toisiksi päätöksistä.

Ja eihän muutto mitään muuta
eri ihmiset, toiset seinät
eri säännöt ja kaikki se mistä en edes tiedä
ei muutto ole takaus millekään
kaiken lisäks syksy on alkanut saapumaan vähän joka sateen mukana.

Ja siltä ei ainakaan pelasta mikään.

16.8.2026

333.

Asemalla itken
en pysty tähän enää koskaan uusiks
yritin selvitä, halusin selvitä
mut en tätä.

Koira ei rauhoitu
tarvittavat ei riitä
en voi romahtaa
mut itkua ei lopeta mikään.

Kaikki turvallinen on liian kaukana
on tavallaan luvattu
löytyy toinen paikka
ei oo pakko pärjätä jos ei pärjää
ja samalla ei oo mitään.

Sateen kastelemaa asfalttia
aina uusia kuulutuksia junan myöhästymisestä
en selviä täältä.

Tiiän et täytyy
et koira huutaa jostaki syystä
se kaipais kai vakaampaa
jotaki ennakoitavampaa kuin mut
ymmärrän sitä
elämääni en.

Mä haluun pois nii että sattuu
kaikki on ollu ohi nii kauan
jäljellä oli vain kuvajaisia
mä halusin nähdä ne todellisina
mut yksinäisyys on kylmä syli
ja väsymys ei lopulta anna armoa.

Tiiän et tää on se kohta
mä en kykene selviytymään enää pidempään
hoitaahan ne koiran sit johonki löytöeläintaloon
ajatukset on sekaisin ja mun päässä on nii paljon nii kestämätöntä
mä haluun vaan pois.

Miks ees yrittää selvitä
joka puolella uusia syytöksiä
mä tiiän oman vääryyteni
sen miten pilalla oon
mä tunnen syyllisyyden
kaikki on vain mun omia valintoja
tää itku ei oo
ei nyt eikä ollu alunperinkään
ja loppujen lopuks en millään tajua
mikä oikeasti oli.

Mä haluisin vaan turvaan
nyt, tänään
en sitten joskus
ku en vaan selviä sinne saakka.

Yritän rauhoittaa itteeni
laskee minuutteja viiltoon kylppärin lattialla
mä tiiän et pystyisin hoitamaan koiran
jossain missä ei tarvis olla yksin jatkuvasti
mut mä en tiiä miten sinne saakka pysyttäis ees sellaisessa kunnossa et kykenee hengittämään.

Täs on paljon samaa
kuin kymmenen vuoden takaisessa ajassa
se kauhu, se epätoivo, sama syvä yksinäisyys
mä voin ymmärtää
en saa elää nii
tai kaikki syyttää neljä kertaa nykyistä enemmän
mut mikään mussa ei kerro
et miten sit.

Miten tai erityisesti miks täältä ees pitäis selvitä
sinne missä ei kestä enää sekuntiakaan
hoitaahan ne koiran
pakkohan jonkun on ku mä en pysty
mun syytä kaikki.

7.8.2026

332.

On pakko pärjätä
sidon aamuyöllä pyyhettä jalkaan
on pakko pärjätä
ahdistus on erilaista
se on syvempää, kokonaisvaltaista
lamaannuttavaa
kipu on taas kadonnut
saksissa on raivoa
itku ei lopu ennen jotain
siksi tasapainoilen haavojen sitomisen ja sen välissä 
mikä tänään riittää pysäyttämään kyyneleet.

En saa kiinni mistään
uskoin kaksi viikkoa asioista sen mitä halusin uskoa
nyt en saa vastausta
selvyyttä siitä kuka ymmärsi väärin
ja jos se olin minä
en edes aio pysähtyä.

En kestä enää
hain turvaa ja lohtua jostakin mitä ei oikeasti edes ole
jäljellä on siis ei mitään
siksi voi ihan hyvin leikata itseään
käsistä ja jaloista
muistan silloin joskus
kuinka kauan ihokaistaleen irrottamiseen kului aikaa
nyt jalka on auki ja kahdessakymmenessä minuutissa sidottu.

Kuin mitään ei olisi
paitsi että pelkät sitomiset ei riitäkään
pitää jaksaa odottaa pyykkivuoroa ennen uutta haavaa
rajoittavaa
en halua ulkopuolelta pysäyttävää tekijää
haluan verta ja syvemmälle
lohduttaa itkun sivuun sekunniksi
en halua lopettaa koska järki huutaa
en halua lopettaa koska arki vaikeutuu
en halua lopettaa ollenkaan
haluan vain että tää olo loppuu.

27.7.2026

331.

Asunto näyttää vieraalta
en saa antaa tän mennä tähän
pitää pysyy kii todellisuudessa
mut ei liian.

Paniikki vyöryy päälle
en saa antaa tälle periks
mut mitä ku emmä enää jaksa vastaankaan taistella.

Oon täällä yksin
oon yksin kaikkialla
en jaksa enää pelätä.

Hyvien uutisten jälkeen pitäis osata olla helpottunu
must tuntuu vaan et päivä päivältä tää kaaos pahenee
oon ihan loppu mut päivämäärää ei oo antaa
mä tiiän et sen pitäis riittää
et sit jossain kohtaa muuta
mut mä en vaan osaa hallita mua.

En kestä leikkii tätä hetkee
miettii punaisii asioita
olla antamatta aistien vääristymisille liikaa painoarvoa
yrittää todistaa ettei tää oo unta
vaik on pelottavampaa kuin yksikään painajainen
pakottautuu pysäyttämään hengittämisen
etten enää pahentais jo liian pahaa oloa
en vaan jaksais.

Mut pelko on tuttu
tutumpi kuin mikään
nää seinät
aina tyhjät asunnot
koira ei tajuu
mä yritän todistaa olemassaoloo sen sydämenlyöntien kautta
silittää, silittää
se ei kestä mun itkuu edelleenkään
painautuu hämmentyneenä vasten
hakee luun mun syliin
meillä pitäis olla täällä kaikki hyvin
mut mä en vaan tajuu miten kukaan pystyy elämään tän pelon kaa?

Oon nii väsyny 
kunpa saisin vaan huutaa etten jaksa enää yhtään yötä
en enää sekuntiakaan
en pysty enää pärjäilemään
mut mä tiiän
mä tiiän liian tarkasti
miten kaikki muu on tätä pahempaa
miten mitään apuu ei ees oo ja et lopulta päädyn vaan kasvotusten tän saman kauhun kaa
ymmärtämättä miks ees pitäis yrittää kestää.

Mut täs olossa ei oo kuolemaa lohtuna
täs olossa ei oo ketään eikä mitään
nää olot pitäis jo todellaki kestää
mun pitäis jo osata
mä en ymmärrä mitään
vaikka kuinka järjellä tiiän.

Mä tiiän miks mieli tekee näin
mä tiiän ettei tää oo nii pahaa kuin miltä tuntuu
mä tiiän etten mä sekoo vaikken hetkeen tiiä missä tai kuka oon
mä tiiän
mut tieto ei oo koskaan lohduttanu.

Haluisin vaan turvaan nyt heti
en joskus sitten kun ehkä
en selvii sinne saakka.

9.7.2026

330.

Aurinkoisia iltoja
joku vois väittää kauneinta kesää
mut kaikki onkin itkua jonka kans ei osaa hengittää
uupumusta joka kohdassa
kai tää oli odotettavissa
jos menee viikkoja rauhoittumatta
puolta vähemmillä unilla
r o m a h d u s.

Mut sit on koira joka tahtoo joka lätäkköön ja ojaan
ja aina uudestaan ulos
miten tää myydään?
umpikujia joista ei pääse pois
öitä jotka on täynnä paniikkia ilman syytä
sellasii polvilleen putoamisia
ei mitään järkee
mut ei myöskään yhtään ajatusta
johon takertua
ei mitään mikä kannattelis
vain tieto et yöt ei lopu vaikka mä oon jo loppu
en osaa rauhoittua
en voi rauhoittua
pelko on totta mut ei todellista
pelkään niin paljon muuta kuin kuolemaa
pelkään mihin tää päättyy 
pelkään sekoamista
pelkään päätöksiä ja viimeistä ei:tä
odotan viimeistä kieltävää vastausta
pelkään sitä
eniten pelkään yksinoloa
sitä et täältä ei pääsekään pois
kostoa, syytöksiä, halveksuntaa
pelkään maailmaa ja ihmisiä
ja sitä ettei kukaan kuule.

Oon yrittäny
mennä sen läpi
unohtaa sen
suorittaa vähän enemmän
siirtää itkua
mut ei tätä voi paeta
tää on jokaisen oven takana
joka lauseen selityksessä
pelko on niissä rutiineissa
joita mua ohjeistettiin luomaan pelkoa vastaan
se laajenee ja takertuu kaikkeen
upottaa mukanaan
ja vaikka järjellä tietäis mitä
tästä ei tiiä mitään.

Mut pitäis pärjätä
pitäis ees sen verran
et sais koiran myytyä
johonki oikeaan kotiin
tää on vain seinät
jotka lukitsee sisäänsä uuvuttavan kauhun
tiedon et ihan loputtomiin ei ees pakolla selviä
siks pitäis pärjätä
kantaa vastuu viattomasta
estää sitä kärsimästä syyttä.

Mun ois pitäny tietää tää
mun ois pitäny miettiä tarkemmin
kyllähän mä tiesin jo silloin viime kesänä et muuttaa pitää
joo takerruin liikaa siihen et sit joskus
mut oishan mun pitäny ymmärtää
et täs elämäs nää asiat vaan menee aina jotenki kaikista yllättävimmällä tavalla huonosti
mut mun ois pitäny ymmärtää
etten mä pysty mihinkään muualla
tavallaan tiesinkin
toivoin koirasta itsestään liiaksi ratkaisua
sitä et se olis täällä se joka rauhoittaa
pysäyttää pelon ees johonkin vaiheeseen
ennen tällaista pohjaa.

Mun ois pitäny tietää
mun pitäis nyt osata järkeillä
ravistaa itteni hereille ja suorittaa
nyt on kesä nyt kuuluis jaksaa
mut mä en pysty enää muuta kuin itkee
et miksen sais vaan nukkuu turvassa.

2.7.2026

329.

Ja koko elämä on vieras
on nii raskaita päiviä
sit joitain toisia joina en oo läsnä ees tunteakseni
sitä minkä ympärille kaikki täällä silti punoutuu.

Taulukoin, puhun
mut en halua olla elossa
tehdä päätöksiä
kantaa vastuuta
leikkiä muutosta tai muistaa sitä kaikkea
jonka vuoks tässä kai ollaan.

On oloja joille ei oo nimeä
mä yritän löytää alkuun
mut en tajua ollenkaan
ne on kuin muistoja
joita ei kuitenkaan muista
on tunne
mut ei kuitenkaan oo
ja oon vaan nii väsyny tähän olemassaoloon.

Yritän hahmottaa mua
sitä kuka myy koiraa ja sitä joka ei siitä halua luopua
kuka on minä
jos kaikki on ja yhtä aikaa mikään ei?

Yritän hahmottaa
ketä vastaan, kenen puolesta tässä taistelen.

Tuntuu et vain kuoleman luona oon kokonainen
kaikkialla muualla jotain eksyneitä sirpaleita
epämääräisiä tunteita, ahdistuksia
päättyviä teitä
joille ei alunalkaenkaan olisi kannattanut astua.

Ei oo mua
minuus on pahuutta
se selittää edelleen eniten
mut miten kun parannuskeinoa ei oo
ja sielu pysyy sotkussa
voimat on loppu mut vastarannalle ei ees nää?

Ja ei
siitä on kuukausi mut yksinäisyyteen ei totu
en ymmärrä miten täällä opitaan nukkumaan
kun kaikki on samaa kaaosta
en jaksa yrittää löytää ratkaisua
koska toivottomuuteen törmääminen särkee joka kerta uudestaan eikä lakkaa tuntumasta ihan yhtä kamalalta, musertavalta.