24.8.2026

335.

Raivostun
eikö mene edes yhtään paremmin?

Miksi?
Miksi menisi?
Miksi pitäisi mennä?

Miksi näitä keskusteluja täytyy käydä tähän sävyyn
ei mene
ei ole mennyt
enkä odottele kovin suuria huomiseltakaan
jos sinne asti päästään.

Mutta aina sama kehä
aina sama tyhjä toivo
joka niiden sanoista paistaa läpi
kenen vuoksi vastauksen kuuluisi olla
joo menee
ne ei ees yritä salata sitä ja mä en vaan jaksa
mut en tee muuta
kuin tiuskin ja painan kynsiä kämmeniin.

Mä tiiän kyllä
et jokainen mun olo on yksin mun harteilla
et maailma johon mä en sovi
ei koskaan lakkaa asettamasta muottejaan mun eteen ja kyselemästä
et etkö nyt vois
etkö vois ees tänään vastata joo.

Mä en halua
mä tiiän ettei muiden kipu oo mun
mut mua sattuu sivustakin kuulla
ku pitäis kertoo
mitä hyvää päivässä on ollu
ku ensimmäinen vastaus on
huonosti menee.

Mä siedän sitä
muiden asiat ei kuulu mulle
mut en silti tajua
miks niin pieni asia on niin mahdoton käytännössä?

Miks on niin mahdotonta kohdata ja kuulla
kestää vastaukset pyrkimättä muokkaamaan niitä johonkin itsellensä mieluisampiin
ja joo mä käsitän
tää maailma pyörii tavallaan
ja oravanpyörissä juostessa myös toisten vastuuttaminen säästä puhumiseen on oikeus
mut mä en ymmärrä sitä näissä paikoissa
näiden seinien sisällä
jotka tavallaan on olemassa siks
et rikkinäiset ihmiset sais olla vaikka rikki
joo pitää kannustaa
pitää kuntoutua
pitää herätellä
nii täytyy
sehän on se ehto aina
mut en vaan käsitä
miks oikeaan suuntaan ei vois ohjata myös muutenkin kuin ohittamalla?

Mä en sano et tää nyt on mitään
niihin aiempiin sotiin verrattuna
mitä kauempaa mä sitä sirkusta ja vallan väärinkäyttöä katon
sitä tarkemmin mä ymmärrän 
et ne ei kyl todellakaan osanneet sit alkuunkaan hillitä mun niissä herättämää raivoa
vai oliks se häpeää omasta toiminnasta
ihan mitä tahansa
mitä kauemmin mä puhun etäämmällä etäisempien ammattilaisten kanssa
sitä tarkemmin mä tajuun
miten väärin ne toimi
ja et sieltä ois pitäny uskaltaa lähtee paljon aiemmin.

Mä ymmärrän et tää ilta on vaan raivoista yks
ja et kokonaisuudessa tää kesä sisältäny paljon heräämisiäkin
sen suhteen mikä kaikki siellä saatiin sotkettua ihan vaan koska musta ei saatu otetta eikä mua saatu hiljennettyä.

Mut silti tällaisessa muodossa apua on liian vähän
vaik apu itsessään yleensä on sitä mitä sen kuuluukin olla
se et täällä tavallaan on joku kakstoista tuntia 
on arjessa oikeasti reilut kuus tuntia 
ja siks tää on mahdotonta 
ku kaikki muu aika kuuluis vaan pärjätä
ja kestää olla yksin.

Pitäis jaksaa
ku lisää apua on jo luvattu
pitäis jaksaa todellakin
mut kaikessa vaan kestää
ja mä oon nii väsyny valvomaan.

Entä jos en vaan enää kestä?

18.8.2026

334.

Kuinka vahva onkaan itsetuhon ote
se on vähän joka puolella
ja silti piilossa.

Se on laastarinirtirepimisitkuna kylppärinlattialla
ajatusvirroissa köytenä kaulalla
se on toivottomuuden vierellä
minun sisällä 
se on kaikkialla.

Itku muuttuu jossain kohtaa pääkivuksi
ei ole muita syitä yrittää olla itkemättä
siksi kai teen kaiken itkun kanssa
toisaalta on itku on lohtu
kun elämä on lohduttomuus
mutta hyödyt rajautuu haittojen alle jo muutaman tunnin jälkeen.

Pahvilaatikkopinot yrittää muistuttaa
että ei näitä iltoja, öitä
pitäisi olla enää kestämättömän paljon liikaa
mutta oon väsynyt
lopenuupunut järkeilemään oloja
jotka ei muutu toisiksi päätöksistä.

Ja eihän muutto mitään muuta
eri ihmiset, toiset seinät
eri säännöt ja kaikki se mistä en edes tiedä
ei muutto ole takaus millekään
kaiken lisäks syksy on alkanut saapumaan vähän joka sateen mukana.

Ja siltä ei ainakaan pelasta mikään.

16.8.2026

333.

Asemalla itken
en pysty tähän enää koskaan uusiks
yritin selvitä, halusin selvitä
mut en tätä.

Koira ei rauhoitu
tarvittavat ei riitä
en voi romahtaa
mut itkua ei lopeta mikään.

Kaikki turvallinen on liian kaukana
on tavallaan luvattu
löytyy toinen paikka
ei oo pakko pärjätä jos ei pärjää
ja samalla ei oo mitään.

Sateen kastelemaa asfalttia
aina uusia kuulutuksia junan myöhästymisestä
en selviä täältä.

Tiiän et täytyy
et koira huutaa jostaki syystä
se kaipais kai vakaampaa
jotaki ennakoitavampaa kuin mut
ymmärrän sitä
elämääni en.

Mä haluun pois nii että sattuu
kaikki on ollu ohi nii kauan
jäljellä oli vain kuvajaisia
mä halusin nähdä ne todellisina
mut yksinäisyys on kylmä syli
ja väsymys ei lopulta anna armoa.

Tiiän et tää on se kohta
mä en kykene selviytymään enää pidempään
hoitaahan ne koiran sit johonki löytöeläintaloon
ajatukset on sekaisin ja mun päässä on nii paljon nii kestämätöntä
mä haluun vaan pois.

Miks ees yrittää selvitä
joka puolella uusia syytöksiä
mä tiiän oman vääryyteni
sen miten pilalla oon
mä tunnen syyllisyyden
kaikki on vain mun omia valintoja
tää itku ei oo
ei nyt eikä ollu alunperinkään
ja loppujen lopuks en millään tajua
mikä oikeasti oli.

Mä haluisin vaan turvaan
nyt, tänään
en sitten joskus
ku en vaan selviä sinne saakka.

Yritän rauhoittaa itteeni
laskee minuutteja viiltoon kylppärin lattialla
mä tiiän et pystyisin hoitamaan koiran
jossain missä ei tarvis olla yksin jatkuvasti
mut mä en tiiä miten sinne saakka pysyttäis ees sellaisessa kunnossa et kykenee hengittämään.

Täs on paljon samaa
kuin kymmenen vuoden takaisessa ajassa
se kauhu, se epätoivo, sama syvä yksinäisyys
mä voin ymmärtää
en saa elää nii
tai kaikki syyttää neljä kertaa nykyistä enemmän
mut mikään mussa ei kerro
et miten sit.

Miten tai erityisesti miks täältä ees pitäis selvitä
sinne missä ei kestä enää sekuntiakaan
hoitaahan ne koiran
pakkohan jonkun on ku mä en pysty
mun syytä kaikki.

7.8.2026

332.

On pakko pärjätä
sidon aamuyöllä pyyhettä jalkaan
on pakko pärjätä
ahdistus on erilaista
se on syvempää, kokonaisvaltaista
lamaannuttavaa
kipu on taas kadonnut
saksissa on raivoa
itku ei lopu ennen jotain
siksi tasapainoilen haavojen sitomisen ja sen välissä 
mikä tänään riittää pysäyttämään kyyneleet.

En saa kiinni mistään
uskoin kaksi viikkoa asioista sen mitä halusin uskoa
nyt en saa vastausta
selvyyttä siitä kuka ymmärsi väärin
ja jos se olin minä
en edes aio pysähtyä.

En kestä enää
hain turvaa ja lohtua jostakin mitä ei oikeasti edes ole
jäljellä on siis ei mitään
siksi voi ihan hyvin leikata itseään
käsistä ja jaloista
muistan silloin joskus
kuinka kauan ihokaistaleen irrottamiseen kului aikaa
nyt jalka on auki ja kahdessakymmenessä minuutissa sidottu.

Kuin mitään ei olisi
paitsi että pelkät sitomiset ei riitäkään
pitää jaksaa odottaa pyykkivuoroa ennen uutta haavaa
rajoittavaa
en halua ulkopuolelta pysäyttävää tekijää
haluan verta ja syvemmälle
lohduttaa itkun sivuun sekunniksi
en halua lopettaa koska järki huutaa
en halua lopettaa koska arki vaikeutuu
en halua lopettaa ollenkaan
haluan vain että tää olo loppuu.