Tunteille on käynyt jossain kohtaa jotain
mä mietin et kuoliko mun sisällä kaikki suojatakseen sitä jota sattui liian monta kertaa
vai miksen enää osaa ees pakottaa itteeni välittämään siitä
et kaikki tosiaankin lähtee koska käyttäydyn näin?
Yllätän itseni kerta toisensa jälkeen välinpitämättömyydelläni
totta kai tuun aina tuntemaan oloni yksinäiseksi
jos en kykene kiinnostumaan mistään
välittämään kenestäkään.
Mut se et oliko tää loppujen lopuks syy vai seuraus
ei taida selvitä mitenkään
sovittelen mielikuvissani tuhoani eri suunnasta kuin aiemmin
pelkään yhä hylkäämistä
kunnes tajuan et sitähän mä tällä kaikella petaan
et eletään nää ”hyvät” tästä äkkiä ohi
et saan sit kaivautua sinne jonnekin
hukkua hetki kerrallaan
ja lakata pelkäämästä.
Kukaan ei usko kun sanon etten näe muita reittejä
totta kai kaiken on oltava kii joko tahdosta tai rohkeudesta
vaihtoehtoina ei muka oo se et joistain risteyksistä ei pääse kuin yhteen suuntaan
ja sitä mä aina jään uudestaan ihmettelemään
kuinka toisin tän olemassaolon voi kokea
vain katsoessaan sitä toisten muistojen varjoista.
Mä oon väsyny
mä en oo väsyny
mä en oo mä
koska minuus on sietämättömän paljon jotain liiallista
tukehduttavan kamalaa totuutta
joka ylittää kaikki määrätyt rajat
ja silloinkin vain virnistelee typeränä
ettepä saaneet, ettepä voineet.
Ei elämä oo mikään peli
paitsi et se on se ainoo mitä mun silmät näkee
mä tipuin kierrosten taa jo aikaa sit
luovutin luovuttamisen jälkeenkin
ja silti isken satunnaistetuin vuoroin tikareita ohikulkevien kylkiluiden väliin
ihan kuin ne ois mitään väärin tehneet
ihan kuin kukaan muu mun kipuihin syyllinen ois.
Eikä ne tapa
ne ei tiputa ees laudalta
ne oottaa
ne tietää
yksikään ei voi paeta peilikuvaansa
mä lyön jokaisen mun tielle nostetun sirpaleiks
mut vaikka mun rystyset on verillä
se kuva heijastuu takas
ja siihen ne luottaa
siihen tää perustuu
jokainen tuomitaan lopulta ansionsa mukaan.