se mikä arkisin pysyy suunnilleen kasassa
tai minkä saan rutiinien avulla pakolla pideltyä kasassa
hajoaa pelkästä viikonlopun ajattelemisesta
ja ei ole varmaan vaikea kuvitella
millaisia mun viikonloput sitten on.
Niin väsynyt kuin olenkin
en odota syyslomaa lokakuun lopussa
vaikka pelkään niin ja jokainen päivä toisten seassa ahdistaa
tajuan hyvin että ne tunnit jotka siellä vietän
määrittävät suuren osan koko mun tän hetkisen elämän ihmiskohtaamisista.
Et vaikka en useinkaan sano kuin muutaman huomenen, hein ja joon niiden seitsemän tunnin aikana
sekin on valtavan paljon enemmän kuin mitä ilman sitä olisi
ja mitä viikonloppuisin on.
En tiiä mitä tekisin
millä tappaisin ne tunteet sisältäni
jotka murskaa mut kymmeniin sirpaleisiin ympäri tätä kämppää
en tiiä miten pitäisin itteni kasassa kaiken tän pelon ja turvan toivomisen kanssa.
En kai varsinaisesti ole turvaton
okei joo mä pelkään edelleen
kaikkia niitä kolahduksia ja napsaduksia
mitä täs asunnossa kuuluu
mä pelkään et joku tulee ikkunan läpi tai jotain
mut en kuitenkaan oo sillä tavalla turvaton kuin joskus.
Tai sit mä vaan yritän jaksaa itelleni vakuuttaa
etten ois
koska en tarkalleen ottaen tiedä
miksi katson täällä lastenohjelmia itkien?
Itseni pelkääminenkin on jotenkin muuttunut
tässä myrskyssä ollaan kai siinä vaiheessa
mitä hurrikaanin jälkeen jää jäljelle
niin valtavasti tuhoa
ei näitä voi paikata tässä elämässä
tässä yksinäisyydessä
en pysty edes kääntämään katsettani vaurioihini
kun ei ole enää ketään joka halaisi
mun elämässä ei ole ketään joka mua oikeasti kestäisi.
Syytökset nousee syvältä
sen palasiksi revityn sydämen tihentyneiden lyöntien välistä
muistan kyllä mitä se on kun mennään siihen tilaan
missä syytökset valtaa kaikki ajatukset
huutaa huudon päälle
muistan kyllä
ja tiedän vajoavani hetki hetkeltä jonnekin sinne
minne ei ylety yksikään auttava käsi.
Mutta en osaa pysäyttää tätä syöksyä
luon viikonloppuihin rutiineja
mee kauppaan, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä
ja kaikki ne arki-illat toistan ennakolla päätetyllä kaavalla
etten vaan menettäis hallintaa sille jollekin
joka mun sisällä asuu
et saisin kaiken tän suoritettua.
Samalla ymmärrän miten uupunut tähän kaikkeen merkityksettömyyteen olen
en jaksaisi enää ollenkaan taistella
todistella edes itselleni (saati kenellekään muulle)
et kyl mä pärjään
en vaan millään jaksais.
Tiiän
on pakko
tuolla kaikkien on pakko
meil on tää maa ja tää maailma
ja kaikki nää samat vaatimukset on jokaisen meidän harteilla
(ja jollain niin paljon enemmän kuin mistä ees tiedän)
toiset osaa vaan paremmin kantaa tätä kaikkea
keskittyä olennaisiin.
Mä kattelen kyynelten alta niitä muita
mietin miten lähellä toisiamme me kaikki tässä ollaan
ja silti niin valtavan yksin.