Kaiken voi jo sanoa
oon melko varma et voi
mut aitoja sanoja vain ei ole enää jäljellä
oon hiljaisuudessa joka ei hiljaisuutta kuulekaan.
Ihan kummia katoamisia
silmät sulkiessa maailma ympärillä suurentuu hallitsemattomuudessaan
minä muka kutistun
vaikka makaan liikkumatta sängyssä
ei pelolle ole enempäänsä sanoja
voi kertoa, kertoa ja kertoa
vaatia seitsemättäsataa vastausta saamatta ainoakaan.
Heijaan perhoshalauksessa ajatusta lohdusta itkuksi
ei ole kokonaista turvaa
on heikko tuttuudentunne kaaoksessa
muut väittää etteivät pelkää
meitä lähestyy lumipalloefektinä tietämättömiä asioita
yritän olla ajattelematta
en jaksa enää ymmärtää
ota nää pois?
Auttaa ei voinut
mut hysteerinen en oo kun lääkkeen annos on omin valtuuksin palautettu edeltävään
niin ne auttaa tabletit aina kaikkia
vähä tuosta vaan välittäjäaineita korjaillaan
kyl se siitä sit
ainaki viisaampien mukaan.
Tuntuu se edelleen pahalta
jos oisin ollut toinen tai toisin
miten tahansa eri tavalla kuin nyt
niin todennäköisesti kelpaisin
auttaako näitä vastaan taistella
etsin asioista niitä joilla on väliä
kunnes se sama seinä on taas vastassa
mikään täällä ei enää merkitse.
Siks on se ja sama milloin kaikki viedään
et onko ne sattumalta ostoskoriin eksyneet sakset
terävät kärjet ja kätevämpi leikata
joku merkki jostakin
tai toisille peruste tehdä päätökset
tai ajatuskulut kuolemasta
tai sit neki missä miettii et oisko joku voinutkin joskus auttaa
oikeasti näillä ei oo väliä
ja eikö viiltelyt ja leikkaamisen periaatteessa oo hallinnassa nii kauan ku jokainen haava on laastarin alla
ja kuolemaanki ne vastaukset annettu toisten toimesta aikoja sit
oon arvotonta roskaa koko maailmalle
ja koska tää on lopullinen totuus
nii mitä tässä enää
millä tässä enää
ku kaikki on kuitenkin vaan ihan sama.