25.9.2024

275.

Ajatukset solmussa
mieli umpikujassa
kuolema kuiskaa ainoaa selkeää mantraa
kaikki muu on taas pimeää
joojoo ei oikeeta pimeyttä
pelkkää epävakautta
ihan yhtä toivotonta
ihan yhtä raskasta
mitä väliä
ei tähän ois mikään auttanut
oli syy mikä tahansa.

Mikään ei muuttunu
aina hoettiin ja edelleen hoetaan
pitää vaan jaksaa
päivä kerrallaan
mieti jotain muuta
ja mä tukehdun huoneen nurkkaan tajuamaan
ei tää muutu
kuluu näitä päiviä yks tai viissataa.

En tiiä missä on vika
en tiiä tietääkö muutkaan
hokemat on kylmiä ja vieraita
muka sama kieli mut mulla ei silti oo kykyä ymmärtää mistä puhutaan, mitä noi sanat tarkoittaa.

Kuuntelen itkun läpi
hyvällähän kaikki vaan
ja minä kiittämätön vastaan pahalla
en mä tahallaan
ei sitä kukaan usko
en hahmota oloni rajoja
tämä pitäisi aidata tarkoin
yhtään ei saisi kuormittaa
mut en hallitse mitään
mä itken ja puhun enkä saatana osaa ees anteeks pyytää.


Mitä väliä sen on
kun en koskaan muutu
en ikinä muutu tän kummemmaks
ja jos oon jo varoittanut
kaikin sanoin yrittänyt kertoa
olen paha.

Mun on paha olla
ei oo väliä uskooko kukaan
uskaltaako kuulla
haluaako kuulla
mulla on paha olla
aina
ja tää totuus musertaa mut tänä iltana niin suurella voimalla
etten ehdi mitään.

Haukon henkeä pimenevän huoneen lattialla
tappaispa ne tällaisia
noitavainotyylillä henki epäonnistujilta pois
otettaispa tää vastuu jo multa
en oo koskaan oppinut olemaan aikuinen
kantamaan vaadittuja asioita
ymmärtämään pakotettuja totuuksia
en oo koskaan jaksanut elää
kuten täällä täytyisi.

Mun voimat ei riitä muutosleikkiin
tyhjänä suorittamiseen
pÄiVäStä toiseen
nimeomaan niin
juuri sillä oikealla äänensävyllä todettuna
aina vähän halveksien.


Haluan pois
haluan hakata itteni palasiks
sirkkelöidä raajat ja iskee kirveen rintaan
mä haluan kipua, vapautuksen.

Mut oon saamaton
ahdistava, typerä, lapsellinen
niin paljon kaikkea oksettavaa ettei sanat riitä
millä tämä kaikki
miten tän kaiken saa luuseri tuhottua?
Polttaa
pitäis vaan sytyttää tuleen ja palaa
tuli sattuu
kipu on elämän pointti
mitä suurempaa kipua
henkistä tai fyysistä
sitä tärkeämpiä oivalluksia.

En jaksa enää
en jaksa tätä päänsisäistä hirmumyrskyä
en jaksa tsempata
yrittää pärjäillä
haluan tuhota
uida merellä vähän liian kauas
odottaa raiteilla vähän liian kauan
haluan vaan pois.

10.9.2024

274.

Rannan kivet ei kerro mitään
niitä vasten lyövät aallot vielä vähemmän
mä kysyn ja kysyn
toinen kääntää katseen ja kolmas vaihtaa aihetta
mä kysyn
mut en saa vastausta.

Ja sit mä vihaan
vihaan ku ei oo enää muuta kuin viha
vihaan sitä ettei vastauksia oo
ja sitä et mun ois tahdottava elää näin
aikuisena, aina vastuussa itsestäni ja elämästä.

Ne ei tajuu et minuuden kans ei voi hengittää
tuuli valmistautuu myrskyks
tiiän et just sataa
mut tuijotan aaltoja
ne hakkaa tyhjinä, vailla tarkoitusta
aina samoja kiviä vasten
ne on
ne ei kysele haluaako ne olla
miks ne on
mikseivät ois
mut mä en osaa olla hiljaa.

Katon koko elämää edessäni
kaikki vastuu oksettaa
piirrän kynnellä arpien päälle uutta
siirrän vielä vähän
tiskaan ensin
jos suihkun jälkeen
ja ajatukset huutaa
sietämättömyys huutaa
tiiän ettei oo väliä
teenkö sen tänään, huomenna
vai en
mut se hiljaisuus 
oispa aina yhtä hiljaista kuin kivussa
ajatukset ei voi sanoa mitään
kun ne voi vaientaa sadasosasekunnissa painamalla vähän lujempaa
mut siirrän vielä
siirrän ja kerään myrskyä
kuin tuo tuuli joka tempoo ensimmäiset keltaiset lehdet puista.

Lopulta tiiän et sataa
ulkona vettä ja sisällä verta viillosta
näin voimakas tuuli on aina tarkoittanut sadetta.

3.9.2024

273.

Yön valvottuja tunteja
ahdistuksessa mutta irrallaan
älä ota vielä kii
vie mukanas vasta aamulla
anna kolme tuntia olla tässä
ilman ja irrallisena.

Tiiän et aamu on itkua
tuleva päivä sitäkin enemmän
mut mitä sä tälle
itket jo nyt jos yrität pitää silmät kii
olla kahdestaan totuuksien kans
en halua vielä
vasta seitsemältä.

Mut vajoaminen on vääjäämätöntä
päivät valuu toinen toistensa päälle samankaltaisina
ehkä liiankin täynnä totuttuja ajatuskehiä
epäonnisia pakomatkoja.

Mä oon mä
ja mun elämä minuna on yhtä kuin sietämätön
tietoisuus minuudesta ajaa sekoamispisteeseen
saa aina uudestaan toteamaan turhautuneena 
mä tapan sut
rannalla, metsäpolulla
pään sisällä autossa
mä  t a p a n  sut
pilkon, revin, tuhoan
ja silti mikään ei muutu
ne samat päivät seuraa toisiaan
mä hengitän irrallani ja tukehdun tietoisuudessa
eikä pakoreittejä ole tarjota itsemurhan sijaan.

Joten kehtolauluina kuuntelen mantraa mielestäni
tämä ei nukuta vaan pitää paniikissa hereillä
kylmiä suunnitelmia totuuspohjilla
tietona ettei ole muita kuin kuolema.