51.

Syyllisyys painaa harteilla

miten väärin mä olen, elän, hengitän

miksen tee hyviä asioita toisille ihmisille

miksi tuhoan kaiken näin?

Lumihiutaleet sulaa poskilla kyynelten sekaan

sinä et tiedä

minäkin olisin halunnut olla hyvä kuten te

sinä kysyt mikä estää nyt muuttumasta

sinä et tiedä

kukaan teistä ei näe valonsa läpi.

Minä olisin halunnut tehdä jotain hyvää

jotakin hyvää joskus jollekin

jotakin jonka tehdessäni olisin saanut tuntea eläväni ihmisenä

jotakin jonka jälkeen olisin voinut tuntea

etten ole pelkästään paha.

(Tästä sen jo huomaa, haluaisin tehdä hyviä asioita muille vain itsekkäin perustein.)

Mutta sisinpäni on pahuutta mustanaan

mulla ei ole oikeita reaktioita keskusteluihin

mun ilmeet, eleet ja sanat ovat vääriä

minä olen väärin

enkä millään kestäisi tätä syyllisyyttä.

Itsekkyyttä

sitä tämä on

syvintä mahdollista itsekkyyttä

pyörittää näitä samantekeviä tunteita ja ajatuksia päivästä toiseen

hokea miten väsynyt on

ilman että ikinä muuttuu.

Mutta siihen pahuus juuri tiivistyy

itsekkyyteen

ei pahuutta ole vain se että haluaa toiselle pahaa

on olemassa myös tätä toisenlaista pahuutta 

jota sisälläni aina olen kantanut

minäminäminä-pahuutta

tätä jossa en näe muita

tai näen 

mutta en osaa tehdä mitään heidän hyväkseen

en uskalla astua kehäni ulkopuolelle

altistaa itseäni syytöksille, häpeälle, mille ikinä

kaikelle sille jolle tuossa maailmassa kulkiessaan on oltava valmis

kiljun tätä samaa tuskaa yksin pimeään

joka lopulta on seurausta vain pahuudestani

tietäen ihan täydellisesti ettei kukaan enää kuule.

Ettei sellainen ole tarkoituksenakaan

mä sain avut ja kaikkea sitä hyvää paljon enemmän kuin ikinä ansaitsin

eikä kyse edes ole ollut avun määristä tai laadusta

kyse on ollut mun pahuudesta

joka ei väisty keskustelemalla tai lääkkeillä

se on mun sisällä

ja nyt 

kaiken jälkeen on vain valtavan väärin että enää tässä mitään itken

enkä ole tuolla ja elä

tee osaani

kanna vastuutani

suorita

kun kaiken tämän näin tiedostan

mun pitäis todellakin osata jo siirtää omat tunteeni ja ajatukseni sivuun

tehdä viimein jotakin muiden hyväksi.

En voi muuttua

eikä se ole uskomus jonka mukaan elän ja siksi en muutu

se on totuus sisälläni

vaikket sinä uskoisikaan.

Itken anteeksimantraa loppuun saakka

et tietenkään kuule mutta olen silti pahoillani kaikesta

eikähän mun anteekspyynnöillä merkitystä olekaan

niin kauan kuin olen paha

ja koska tämä pahuus on mun sisällä on pysyvää

niin mitäpä näille millekään enää.

50.

Väsymyksen takaa tunnen ymmärryksen syventyvän taas yhden porrasaskelman verran pimeyteen

loputon taistelu sisälläni on ehkä rauhoittumassa

ei huuda enää pelko

ei viha, häpeä

ei mikään kuten muutamia viikkoja sitten.

Väsymys kai siltäkin lopulta suojelee

kun taivas tummuu ja valo vähenee

on välttämätöntä keskittyä tärkeämpiin

vaikkei aina yhtä mieltä osaisikaan olla.

On samantekevää

pelkääkö pelkoni kuolemaa

samantekevää ymmärtääkö toivottomuuteni elämäni arvottomuuden

väsymys on kuitenkin se joka nämä kaikki ajatukset kokoaa yhteen

se istuu pöydän päässä ja laskee huokaisten päänsä käsiensä varaan

kaikki hiljenevät

ymmärrys on suurempi maita, taivaita.

Minä tuijottelen sivusta elämää 

lämpömittarin pakkasasteita

iltapäivien läpi kadoksiin putoavaa aurinkoa

elän vielä

tai ehkä kehoni tässä elää ja minä en?

Ja väliäkö sen

on niin vähän merkityksiä

näillä päivillä

menneillä tai tulevilla

selviytymistaisteluilla

millään

tämä on tässä

tähän kaikkeen käärin tämän yhden elämän

pimeään väsyneeseen tuskaan

ja ymmärrän

näin on paras

niiden vielä elävien vuoksi näin on parempi

että annan vain olla

enkä huuda vastaan kun ote irroitetaan viimeisen kerran

ei ne syyttä

ei mitään täällä ilman syytä tehdä.

49.

Suojelusenkeli vastamelukuulokkeilla

minun sisälläni on kylmä

kun kaiken muun viette

niin jätättehän edes tämän

nämä sanat?

Ettehän näitä vie ikinä

ettehän niin lujasti rankaise?

Eksyin jonnekin

jonnekin pimeään

nyt en näe eteeni

nyt en näe minnekään.

En oikeastaan osaa olla olemassa

olot sekoittaa 

tai aika hajoaa

en tiedä

minä hengitän

koska se on välttämätöntä

hengittää kunnes kuolee.

Välillä itken

itku on pohjaton

se pysäyttää

uppoan nurkkiin ja seinänvieruksiin

ei se valtaansa saa

eihän?

Mikään ei ole sanottua

mihinkään ei ole kirjattu mitään totuutta

paljon on sanoja

paljon on niitä jotka uskovat tietävänsä

mutta varmaa vastausta ei kenelläkään.

Sekin pelottaa

parempi olla ajattelematta pelkoa sellaisena 

niin valtavana 

ottaa vain palan sieltä täältä

niin se ei voi aivan yhtä paljoa satuttaa

ja kaiken lisäksi

minähän vain hengitän

tämän läpi ja sitten taas uudestaan.

Ja vaikkei parempaa ikinä tulekaan

vaikkei minusta tässä maailmassa enää mitään hyötyä olekaan

eikä minulle pahaa kummempaa siitä syystä annetakaan

niin onhan kuitenkin vielä

nämä sanat

joihin saan upota

joku laulaa vahvempana

ja minä vain

hengitän.

48.

En laske enää saavutuksia päiviltä

ei niitä oo ja mitä mä niillä

ku ei tämä tästä enää kokonaiseksi, tarkoituksen sisältäväksi elämäksi muutu 

pitelen kaksin käsin kiinni putoamisesta

jos otan askeleet ennen kuin paha pakottaa

mua sattuu vähemmän

kuljeskelen unimaailmassani irrallisena siitä todellisuudesta

johon muut kuuluu

täällä missä aikaani vietän mua ei kosketa mikään

mul on yövalosta heijastettu tähtitaivas 

mul on kaks vilttiä

pehmoeläimiä

mantroja

yksinään puhuttuja kummia asioita

siliteltyjä kämmenselkiä

ei ne voi

enää kukaan ei voi tätä hajottaa

elän kuin sellaisessa symbioosissa pahuuteni kanssa

en taistele vastaan

se olis voimien hukkaamista

minä antaudun ja mitä paremmin tämän tässä teen

sitä nopeammin olen velkani maksanut

kaikesta hyvästä

et sä täällä mitään ilmaiseks saa

paha saa aina palkkansa

tää on se mun

tää mun on otettava tahdoin tai en

mä oisin voinu maksaa tän myös toisin

jos oisin ollu hyvä

mut koska mun sisällä on tää pahuus ja mä oon niin hirvittävän paha

mun täytyy maksaa tää näin

ennen ku pääsen pois.

Aina silloin ennen 

silloin ennen tätä irrallisuutta, hereillä koettua unta

aina silloin mä ajattelin että pahinta kipua on jäähyväiset

mä en tiennyt mitään sen pahempaa

kuin et mokaan asiat nii et ihmiset lähtee

ja lähtihän ne

hyvin mokasin aina kaiken

mut nyt asiat on ihan toisin

mä oon ikäänkuin hypännyt toiselle puolelle

täältä käsin katsottuna tajuan elämän laajempana kokonaisuutena

ja enää mussa ei tunnu ees pahalta

ku perun kerta toisensa jälkeen sovittuja juttuja

jaksamatta keksiä edes tekosyitä miksi näin toimin

mua ei satu enää ajatus siitä et viimeisetkin lähtee

se tuntuu olevan asia joka tapahtuu kuitenkin

ja luulen et tämänkin polun läpi käveleminen kuuluu siihen velkaan 

joka mun harteilla on kaikista niistä hyvistä asioista jotka joskus koin.

Ja samallahan mä suojelen niitä muita

se millaisiin ulottuvuuksiin mun pahuus nyt yltää kauhistuttaa mua

joten jos en näe ketään enempäänsä

puhu, ole tekemisissä

niin silloin tää mun paha ei samalla tavalla ahdista ketään.

Mua se ahdistaa

mut sen kuuluukin tällä tavoin hajottaa

pelkään joissakin hetkissä aivan hirveän paljon 

niissä joissa herään kesken pitkän selityksen

jossa kerron itselleni jotain sellaista mitä ei tähän kannata todellakaan kirjoittaa

mut onneks suurimman osan ajasta osaan mennä tämän kaikkeuden läpi kuten mun pitää

ottaa vastaan sen mitä mun täytyy vaikkakin sillä tavoin että pysyn itse kokonaisuutena poissa

tiedän kuitenkin olevani olemassa

kestäväni ja sietäväni kuten kuuluu.

En tiiä

en oikeesti tiiä kuin syvälle tähän pitää upota

musta tuntuu et mä ymmärrän paljon enemmän kuin kestän

ja tiiän ettei tää edelleenkään oo tässä

et tää kasvattaa voimiaan ja mun pitää ottaa ne jotenki vastaan

järjellä, pelolla, millä ikinä

mä en voi paeta

ei omaa mieltään vaan voi paeta

tää irrallisuus vaan suojelee mut ei pelasta.

47.

Päästää irti kun aika on

siihenhän tämä kaikkeus lopulta tiivistyy

päästää sitten irti

antaa mennä, jäädä, olla

kävellä pois taakseen katsomatta

sitähän me kaikki

aina.

Minä valun iltapäivään

uni tarrautuu muhun ahdistuksena

en tahdo pudota tänne

mutta en osaa väsymyksessäni pysytellä hereilläkään

taakka on kymmenkertaisesti raskaampi

siinä valveunessa

jossa pelolla on omat silmät

ja hirviöiden suut

älä, niitä sanoja älä sano enää.

Mistään en saa kiinni

en irtipäästämisen välttämättömyydestä

en tulevaisuudesta

en mistään

minä olen

hengitän vaikka en halua muistaa niin olevan.

Kiteytän pahaa oloani biiseihin

joissa tämä kaikki kuvataan tarkemmin

en ehkä kuule sanoja koska en muista kuunnella

olla sillä tavoin riittävän läsnä 

mutta koen tärkeänä että tiedän niiden kuitenkin kertovan oikeista asioista

näistä kaikista tunteista oikeilla nimillä.

Joku jota pelkoni kanssa pelkään kahmii mua 

se hyökkii selän takaa

pitää varmistaa ettei se tuu liian lähelle

siksi kävellessä kurkin olan yli

öisin se hyppii ties mistä

naputtelee keittiöntasoilla luisilla sormillaan epämääräisiä viestejä

en kykene ymmärtämään ketä pitää paeta

keneltä pitää suojautua ja mennä piiloon

mutta tunnen ja tiedän

totuuden.

Uskoakseni tämä on hajoamista

yliajattelua ne muut vastaavat

jos näitä selitän

minä kun luulin että pirstaloidun

ja sinä vastaat kylmästi kuten kuuluu

älä mieti niin paljoa.

En minä

jos osaisin olla niin

en varmasti miettisi enää hetkeäkään

en 

mutta en tiedä mitä muutakaan sitten tekisin

tämä tahma on jo mussa 

ja pahuus sisällä

ja väsymys sielussa

eivät nämä lähde

taistelin mä ajatuskaaostani vastaan tai en

eikä näitä ajatuksia vastaan edes auta huutaa

ne ovat ja ne pysyvät

näinhän on ollut aina.

Siksi se neuvo ontuu

älä mieti

tule itse tähän mieleen ja ole näillä taidoin miettimättä 

tee jotain muuta

et sinä edes halua ymmärtää

kun mä teen jotain muuta kuin mietin

silloin kun mun on pakko tehdä jotain

jossa en voi samalla ajatella

se tarkoittaa että seuraavassa sekunnissa tämä palaa

ja kun tätä sillä tavoin pakenee

ettei anna tälle juuri sitä mitä tämä haluaa

niin lupia kyselemättä palatessaan tämä kyllä osoittaa

ettei ole tullut kuulluksi

ja elämä on useammankin hetken helvettiä

ennen kuin löydän jonkun tasapainon

saan seliteltyä ettenhän mä oikeasti aikonut mitään paeta tai oloani helpommaksi leikkiä

että oon tässä ihan tätä varten

kaiken pahan vuoksi

tämän tiedostaessani haluan yhä harvemmin tehdä mitään mitä ei ole välttämätöntä tehdä

sillä joudun maksamaan kaiken tekemiseen käytetyn ajan jollakin tavalla

ennemmin tai myöhemmin

ja mitä myöhemmin, sitä pahemmin.

46.

Osin tää on jo helpompaa

vaikka henki salpautuu itkun alla aivan liian usein

vaikka toivottomuus painaa rintakehän kasaan

ja pudottaa ympäröivästä maailmasta värit

silti tää on osin jo helpompaa.

Tää on helpompaa koska mä ymmärrän

mä pystyn asetella itseni elämän kiertokulussa yhteen kohtaan

sinne roskien sekaan

ja katsella elämääni, tätä sietämätöntä kaaosta, kauempaa.

Mä pystyn ymmärtämään

ettei kukaan tai mikään voi mua tältä enää pelastaa

ja se tarkoittaa ettei mun tarvitse jaksaa enää huutaa apua

koska tiedän että kaikki on jo tehty.

Enkä halua että kukaan taholtaan tulee tähän enää rikkomaan mun ja mun pahan olon välistä sopimusta

se tarkoittaa kovempia rangaistuksia mulle

ja niitä en enää erityisemmin kaipaa

enkä mä halua et kukaan tulee mielipiteineen rikkomaan mun muistoja hyvistä hetkistä

niistä hetkistä kun oon vielä toisten lähellä pystynyt luomaan sisälleni tunteen turvasta.

Nyt mun turva on kuollut

se turva jossa oli toive paremmasta

en sillä tavoin kokonaisena osaa toivoa enää kenenkään palaavan

mutta tänään mun turva on täällä

uusi toivottomampi turva on näiden seinien sisälle kätketyssä yksinäisyydessä

näissä kyynelissä

tässä pohjattoman pahassa olossa

vilteissä joiden alle käperryn

pehmoleluissa, jotka muistuttavat niistä hetkistä

niistä ajoista kun toivo oli jo menetetty

mutta ei kuitenkaan tällaisissa mittasuhteissa

sillä silloin ne ihmiset jotka pystyin vielä lähelleni päästämään

ne ihmiset jaksoivat uskoa että kyllä tämä tästä

ne jaksoivat uskoa

vaikka minä en enää jaksanut

enää hekään eivät jaksa

enkä toivokaan sellaista 

koska se olisi pelkkää valhetta

ja ne sanat väistämättä rikkoisivat muistot

enkä halua että kukaan vie multa viimeisiä hyviä.

En näe suuntia missään

en näe eteeni

enää en kompastu näkymättömiin esteisiin

koska en edes yritä edetä

olen luovuttanut

päästänyt irti

ajelehdinhan minä

näitä päiviä

itkuisia aamuja ja väsyneitä iltapäiviä

pelottavia öitä

ajelehdinhan minä näitä läpi

mutta elämä elämänä sisältäni katosi jo

se elävä minä lakkasi elämästä

koska paha olo määrää säännöt

on määrännyt jo pitkään

ja enää se kiristää otettaan

vie valoja ja väreiltä tarkoituksia yhä nopeammalla tahdilla

ja koska en taistele vastaan

enkä osaa päästää ketään meidän väliin

minä vajoan.

Ja vajotessani

tässä loputtoman syöksykierteen sylissä

mietin vain

onko masennukselle edes olemassa mitään pohjaa

loppuuko tämä putoaminen ikinä

voiko masennus edes tuntua näin pahalta?

Mieti 

minä mietin

ensimmäisestä masennusdiagnoosista on reilusti yli yhdeksän vuotta

ja minä en silti tiedä

kuinka pahalta masennus voi tuntua?

45.

On outoa 

miten voi yhtäaikaa olla elossa

ymmärtää että hengittää keuhkoihinsa marraskuun hyytävää tihkusadetta

ja potkii hiekoitussoraa kengänkärjillään

ja silti siinä samalla

olla täysin irti.

Olla oikeasti ei kukaan

ei kenellekään

ei missään.

Mun kans ei kannata väitellä ku oon masentunut

niin se sanoi

se on ainoa asia mitä mulle siitä puolituntisesta jäi mieleen

ettei mun mielipiteillä ole mitään väliä tai arvoa

ne vaan on ihan samantekeviä

vähän sama asia kuin mua ei ees ois

ehkä niin onkin

ehkä mua ei oo

ehkä oon tää sama haamu jo kaikkien silmissä

sivuunpudonnut

liian kauas kadonnut

ehkä se mitä tunnen onkin aina ollut se syvin totuus.

Mutta kuinka olisinkaan halunnut kiljua

et antaisit mun väitellä

et joo tiiän etten oo ansainnut mitään apua

enkä yhteiskunnan rahoja

mut antaisit mun väitellä edes tän yhden kerran

koska se on se ainoa asia mikä enää tuntuu

se viimeinen asia joka musta jää

kun kaikki muu ympäriltä lakoaa syysmyrskyissä maata vasten.

Tavallaan ymmärrän

näin on parempi

monet niistä väittelyistä joita tahtoisin käydä

käsittelee vääriä aiheita

ne on niitä jäitä joita kävellessään tietää että mikä tahansa askel voi olla se viimeinen

että niin

parempi kai kuitenkin näin.

Tai ei

mikään ei ole tässä paremmin

en minä enkä mun olo

pakenin asioiden sisäistämistä toiseen kaupunkiin

ihan kuin musta enää ees ois tällaiseen monen tunnin elämä-leikkiin

mut väliäkö sen

romahdan kuitenkin 

pakenin tai en.

Lähdön kannalta on kuitenkin olennaista palata kerran

palata ja ymmärtää

ei mikään täälläkään ollut paremmin

että sama minä olen joka paikassa

yhtä toivoton ja väsynyt

yhtä turha ja arvoton

ei se siitä paikkaa vaihtamalla muutu

ja tiedän sen

mutta joskus on kuitenkin hyvä varmistaa se konkreettisestikin

vaikka onkin suurimmaksi osaksi irrallaan jopa omasta ymmärryksestään ja varsinkin ympäröivästä todellisuudesta.

Ajatukset sekoittuu

se käsittämättömän suuruinen sotku mun sisällä

repii mukaansa mistä tahansa mitä tahansa

kasvattaakseen valtaa ja voimaansa 

katselen sivusta

on pimeää ja pimeää

ja sitten pimeämpää.

44.

Ulkovalo luo varjokuvia verhojen läpi

elämä kiihdyttää vauhtiaan

tänään lenkillä mietin et justhan mä tästä kävelin

ja silloin ajattelin et vielä kaks viikkoa

nyt jäljellä on kolme yötä.

Pelkään sitä

vaikken tiedä mitä siinä pelkään

moneenko kertaan ne samat neuvottelut on käyty

turhin lupauksin puolin ja toisin

selitelty nättejä sanoja joita voidaan sit mun tietoihin kirjata

ja minä hiljaa nyökäten vakuuttanut

että joo, muutun

leikin teidän säännöillä

nielen tabletit ja sitten olenkin jo yhteiskuntakelpoinen.

Tämä enteilee loppua

tuntuu kuin maailma ympärillä pyörisi niin lujaa

että voisin vannoa tämän tarkoittavan katoamispistettä

sellaista voimaa joka kiskoo mukaansa

taisteli vastaan tai ei.

Mutta ei

en mene enää sinne kirjoittamani tekstin kanssa

en edes yritä laatia tästä olosta tai näistä ajatuksista mitään ymmärrettävää kokonaisuutta 

ensimmäistä kertaa ikinä näiden vuosien aikana

mulla ei ole tuollaiseen tapaamiseen yhtäkään toivetta 

ei aihetta millekään taistelulle

mun ei tarvitse vakuuttaa enää ketään mistään

ei saada ketään uskomaan mitään mitä sanon

mä meen paikalle ja kuuntelen vaadittavat

mut ymmärrän asiat sisälläni jo toisella tavalla.

Sellaisella syvemmällä, rauhallisella, hyväksyvällä tavalla

että joo näin on

ja näin tulee myös olemaan.

Siksi mun ei juuri nyt kuuluisi pelätä

mitä ne sanoo tai paljostako ne syyttää

koska en menetä enää mitään

ei ole mitään menetettävää

ainoat asiat mitä jäljellä on

ovat tää asunto ja tähän liittyvät jutut

elämän kannalta ne olennaisimmat 

jotka eivät loppujen lopuks ole minkään käsien varassa 

sillä silloin kun luovun toivosta

luovun samalla myös tarkoituksestani.

Ei mikään tässä toivottomuudessa muutu niiden sanoista

muuta kuin se että sillä käynnillä tähän arkkuun lyödään ne viimeiset naulat

mun arjessa mikään ei kuitenkaan muutu

samalla tavalla tämä tässä jatkuu siihen asti kuin mun elämäkin jatkuu

ja loppuu sitten.

Ja kuinka pienen kehän sisään elämä voikin keskittyä

kun jäljelle jää itku

ja itkun alla ne pakollisimmat

jotka täytyy hoitaa niin kauan kuin elää

nekin aseteltu ennalta järjestykseen

joissa tärkeimmät ovat ensimmäisenä

ja niitä muita voi jättää hoitamatta

ainakin jos tietää ettei tuu näkemään yhtään ketään moneen päivään.

Totta kai pelko jatkaa kiljumistaan

siinä se huutaa ja yrittää vängätä mua leikkimään vielä kilttiä

pyytämään apua

sanomaan ääneen ettei tämä oikeasti voi enää jatkua näin

ettei tällaisen olon kanssa selviä

mutta oon vahvempana sitä mieltä

et hiljenee se pelkokin naurettavine toiveineen

kun se ajetaan viimein selkä seinää vasten

teipataan sen suu ja nauretaan sille juuri sillä tavoin halveksivasti

kuten nyt tuollaisille typerille avunpyytäjille nauretaan

joten annan sen kiljua

tiiän senkin ihan hyvin sisällään tietävän

et tässä on tämän verran aikaa

ja joo sillä on oikeus vaikeuttaa ja hidastaa asioiden etenemistä

mut estämiseen sen voimat ja valta ei riitä

ei varsinkaan kun se ei osaa perustella kantaansa millään tavalla.

43.

Päivät murenee 

ajan kuluminen kadottaa johdonmukaisuutensa

kuin tunnit laukkaisivat minuutteina

vaikka mitään ei tapahdu

keskusteluja mielessä käydään liian usein huutamalla

aika loppuu

aika loppuu

se pitää tajuta

ei sitä tajua

sitä tuijottaa kuurasta kimmeltävää maata

ja lintuja puiden oksilla

mutta ei sitä tajua.

Muistot käärii verkkoihinsa

kiskoo kauas pois mukaansa

on hyviä ja huonoja

nyt jostain syystä ne huonommat saa suuremman vallan.

Enkä voi paeta

silitän jääkarhupehmolelua sohvannurkassa

en pääse karkuun

minä tiedän kyllä

en vain kestä tiedostaa.

Kyyneleitä on niin usein

ettei sitäkään enää osaa erotella

mistä itku alkoi tai milloin se alkoi

sitä vain itkee ja sitten on itkemättä

kun ei muutenkaan osaa pysyä kokonaisena 

ja kadottaa liian helposti tekemisistään muiston.

Minä pelkään.

On niitä ollut

aavistuksia

putoamisenkuvia

milloin missäkin

tuulenpuuskissa ja satunnaisissa harha-askelissa

mutta ei tällaista

näin kokonaisvaltaista ymmärrystä

siitä miten maailma vihaa

sitä miten pahasti ne halus satuttaa

siinä niin aivan varmasti tiedostaen

halusivat hakata mun toivon sirpaleiksi

saada mut tuntemaan näiden kuukausien, vuosien jälkeenkin tätä pelkoa tässä mittakaavassa

ja tiedän

tiedäntiedäntiedän

etteihän niillä millään

menneillä vuosilla tai muilla

ole tässä hetkessä merkitystä

ihmiset selviää paljon pahemmistakin

noin vain

sitä ne mulle kertoo

jos mä sanon et pelkään

sitä ne mulle aina toistaa

jos kerron niitä mitä silloin sanottiin.

Selviäähän ne 

en kiellä etteivätkö

mutta mitä se lopulta mistään kertoo

muuta kuin siitä et mä oon paha ja väärin

mihin se tätäkään lopputulosta muuttaa

että ne muut niin hienosti selvisivät?

Ristiriidat pahenee

huuto voimistuu

minä 

en 

pysty.

On valtava tahto kiljua kaikki nämä sekopäisimmät ajatukset ääneen

kaikki nämä muistot

koko tämä kamala tuska

mutta samaan aikaan ei haluakaan enää ikinä sanoa sanaakaan

ei edes kuiskata 

koska tietää mille sellaisessa tilanteessa väistämättä itsensä altistaa

näitä ajatuksia ääneen sanomalla

sitä tekee itse sen ratkaisun

että on sitten myös valmis kantamaan vastuun kaikkien niiden muiden sanoista, vihasta, pettymyksestä, raivosta

niin ei sitä sitten enää tarkemmin mietittyään tahdokaan kiljua tai huutaa

vaan toteaakin helpommaksi käpertyä vähän entistä pienemmälle kerälle ja toivoa vain että saisi viimein lakata olemasta olemassa.

Mutta kun sitten kuitenkin tietää ettei sitä niin suuria saa pyytää ilman että itse pystyy mitään takaisin antamaan

niin aloittaa mantran päänsä sisällä

ja jatkaa sitä

hokee hokemasta päästyään

siinä muistojen ja muiden ajatushuutojen seassa 

mantraa siitä mitä enää saa ja ei saa sanoa ääneen 

jotta tiedostaisi miten kamalia asioita erehdyksessä lausutuista sanoista seuraa

siitä älä sano

äläkä siitä

tuon kysymyksen kierrät noin

muista mikä on se hinta

jos mokaat tän

mä tiiän et sä sitä enää halua

ne ovat saaneet satuttaa sua jo ihan riittävästi

hoidetaan häpeällä

joojoo niin se on

niiden tapa toimia

mutta kun ei ne auta

nämä ikuiset mielensisäiset mantratkaan

tässä kohtaa ei rauhoita kai mikään

pitää muistaa hengittää

ihminen ei edes voi unohtaa hengittää

eihän

se voi vain tehdä omasta olemisestaan entistä vaikeampaa sillä että ei keskity hengittämään oikein

pitää hengittää

sä et nyt et HENGITÄ

voitko yrittää

tajuatko et sä oot yksin

sä tuut olemaan yksin tästä ikuisuuteen

toi ei nyt auta

sä et nyt kuuntele

voitko edes yrittää

hengitä

nyt ihan oikeasti!

Jossain kohtaa loputtoman taistelun jälkeen 

(joka ei edes päättynyt)

laitan oikean määrän valoja pimeään asuntoon päälle

asettelen kaikki pehmolelut sängylle kuin joskus lapsena

etsin soittolistoista sen jossa lauletaan turvallisista asioista 

suojelusenkeleistä ja peikkoäideistä 

ja kaikesta aivan tutusta eikä yhtään pelottavasta

ja sitten yritän kaikin voimin leikkiä mielessäni ainoastaan sitä leikkiä

jossa minä en olisikaan tässä kokonaisuutena edes hajoamassa

että kaikkihan on ihan hyvin ja niin?

Tämä menee hyvin tästä uneen saakka

jos nukahdan ennen kuin taistelu alkaa taas voimistua

tämä voi mennä hyvin viimeisestä leikistä uneen ja unessa jopa aamuun saakka

mutta liikaa on niitä öitä

joina en ehdi nukahtaa tai vastaavasti herään keskellä yötä

ja se kamalin taistelu vain jatkuu ja jatkuu.

42.

Valtavasti ajatuksia

valtavasti toivottomia ajatuksia

kyyneleitä jotka eivät lopukaan.

Ymmärryksiä ympäröivästä todellisuudesta 

ymmärryksiä sijoittumisestani ympäröivään yhteiskuntaan

aikuismaista tiedostamista siitä miksi se pienin, hennoin ja kaikista surkein ääni täytyy saada hiljentännettyä

se joka kiljuu aamuöisin mun sisällä apua eikä kestäisi pelkonsa alla hetkeäkään.

Faktat ymmärtää

ne tiedostaa

mutta miten pelolla voikin olla niin paljon voimaa?

Tuntuu että sama mitä todisteita pelolle esittää

se ei käänny ees kuuntelemaan

siinä se kiljuu kädet korvilla 

ei sitä kiinnosta edes mielipidettään perustella 

kai se kuvittelee et toi huutaminen riittää

et täällä muka riittäis se et joku huomaa.

Miten sä nyt tollaselle kerrot et voi kuule

ku et sä nyt oikein ymmärrä

kato ei se paha siitä mihinkään häviä et joku tulee vähän selkää silittämään

ne on paljon suuremmissa käsissä

kaikki nämä päätökset.

Ja minä kokonaisuutena ymmärrän

taistelut päättäjiä vastaan on hävitty jo aikoja sitten

ja loppujen lopuks nekin ovat olleet häviävän pieni osa tämän lopputuloksen ratkaisusta.

Pelon täytyy ymmärtää

et aika loppuu kesken

et jos se ei lopeta pian

ja anna tilaa järjelle

nii mua sattuu paljon paljon enemmän

ja uskoakseni täs on kuitenkin yhteinen päämäärä

se et paha loppuu mahdollisimman pian?

41.

En vaan käsitä

miksen vois nukkua

miks yötkin on muuttuneet joksikin taisteluksi

pelon ja hädän hyökkäyksiksi

tietysti vain täysin eri mittasuhteissa kuin päivisin?

Saan nukuttua muutaman tunnin

kunnes kolmantena tai neljäntenä yönä keho antaa mielelle periks ja nukun koko yön

ei mitään järkeä

ei mitään syytä, ei selitystä.

Ja miten on mahdollista yhtä aikaa sekä pelätä että toivoa kuolemaa?

Miten on mahdollista ymmärtää

ettei voi loputtomiin roikkua täällä kuormittamassa elämällään järjestelmää

joka uutisten mukaan muutenkin hajoaa hetkellä millä hyvänsä

ja tiedostaa että vähemmänhän se sattuu

mitä nopeammin pääsee pois

ja että jos nyt näihin ja tähän kuolen

tää ei vaadi multa edes niitä viimeisiä pelottavia askeleita

en ehdi edes tippua siihen kokonaiseen yksinäisyyteen

mitä valtavasti pelkään.

Ja siinä sitten samalla

tuntee kivun haavoissaan

joita ei oo jaksanut hoitaa kuten ois pitänyt

ja pelkää valtavasti

mitä se on

kohdata kuolema täällä

olla yksin ja ymmärtää

että tässä se on.

Miksei mieli vois olla yhtä mieltä asioista

miksei tunne ja järki vois käydä taistelua saman asian puolesta

kai niin pohjimmiltaan onkin

mut niillä on just nyt vaan niin valtavia näkemyseroja ihan joka asiasta

et musta tuntuu kuin hukkuisin tähän loputtomaan mielipiteiden suohon.

40.

Kaks ääripäätä mun sisällä

etääntyy toisistaan yhä voimakkaammin

en tiedä kumman luona todellinen minä viettää enemmän aikaa

en tiedä edes kumman luona todellinen minä edes haluaisi pysytellä

enkä erityisemmin usko että multa siihenkään mielipidettä kyseltäisiin

mutta tunnen miten ajatukset tahoillaan voimistuu

kun en jaksa kamppailla vastaan ja pysyä koossa.

Toisessa laidassa pelätään

siellä pelätään sitä miten taivas putoaa niskaan

ja sitä miten kaikki lähtee, kääntää selän

vihaa, raivoaa

no nii

kaikkea näitä tuttuja

menneitä, tulevia

tällä puolella pelkoa on enemmän kuin pystyn sisäistämään

mutta tällä puolella on myös se mitä ehkä nimittäisin  joksikin terveemmäksi puoleksi

se joka herättelee huutaen että oo nyt kiltti ja älä jättäydy yksin

älä kiellä kaikkea ympäriltäs vaikka tuntuukin pahalta

anna jollekin ees mahdollisuus auttaa

älä päästä irti elämästä liian helposti.

Toisella puolella lepään rauhan sylissä

kuljen käsi kädessä kuolemani kanssa

ei sitä näe tai kuule

mutta sen tuntee

siinä se on 

niillä poluilla joiden varrella ei oo katuvaloja

ja niissä hetkissä joissa sydän lyö oudosti

öisin se istuu sängynlaidalle ja silittää ku mun itku ei anna hengittää

ja tällä puolella ollessani mä ymmärrän ihan kaiken

mä ymmärrän menneet vuodet

kaikki taistelut

ihmisten vihan

oman toivottomuuteni

mä ymmärrän et tarkoituksena on aina ollut vain että kaikki tää päättyy

on tarkoitus vain päästää irti kaikesta

tästä, tuosta

itkusta, väsymyksestä

heijata vähän ja kadota sitten

tällä puolella en koe hätää

tunne hallitsee 

tunne tietää 

ja tässä kohdassa mä luotan

kaikki tapahtuu juuri kuten on tarkoitettu

ei niin kuin minä kokonaisena tahtoisin

ei niin kuten minä peloissani toivoisin

vaan vain niin kuin on oikein.