On ehkä oudompaa kuin mikään ikinätuijotella arpisia raajojaan ja yrittää ymmärtää omaa sisintään
miten nämä kädet ne tekivät
olen varma että keho oli silloinkin tämä sama
mutta mieli eri.
Näihin kämmeniin minä ne painoin
veriset terät
milloin missäkin
sairaalan yleisisissä vessoissa
kaikilla niillä rannoilla
syyssateissa ja vasta voimiansa keräävissä kevätpäivissä
kaikissa minä sen tein
joskus sitten kysyjille selitin
että kun ei se edes sattunut
sen mitä ihon pinnan rikkominen tuntui
siinä kaikki
vaikka haavaa olis ollut koko reiden mittaisesti
ja leveyttä enemmän kuin yhdellä ommelkerroksella oli mahdollista sulkea.
Enkä voi sitä kieltääkään
ettenkö olisi valtavan kateellinen sille jollekin
kuka tai mikä ikinä se olikaan
silloin sisälläni
noita haavoja näillä käsillä tähän kehoon viiltämässä
hetkeäkään en väitä
ettenkö ikävöisi sitä voimaa jolla nuo kummat vuodet läpi kahlasin.
Ja sanoiko sitäkään kukaan
nousinko vieläkään?
Mihin se kirjoitettiin
määritelmä siitä mikä on loppu?
Ehkei sitä pääse turvaan koskaan
että siitä iltapäivästä saakka
kun ensimmäistä kertaa tahallisesti niitillä rannettani raapaisin
ja maailmani jokseenkin pysähtyi
ehkä siitä alkoi tie joka ei pääty
ennen kuin tämä sydän pysähtyy
ja arville viilletty keho kasvaa nurmeksi jossain tuolla
jonkun seurakunnan hautuumaalla
ehkä se onkin niin
mutta tänään oli ensimmäinen päivä
kun ymmärsin
mikä ero on minulla ja sillä toisella ihmisellä joka mun kehossa on vuosia asunut.
En se ollut minä
en mitenkään kykene asettumaan sen ihmisen asemaan
turvattoman nuoren naisen
joka kulki paikasta paikkaan
anomassa apua
kunnes ei jaksanut enää sitäkään
itki pakkohoidossa
viilteli itseään kädet täristen
odotti että joku vain ottaisi kopin
estäisi putoamasta
uskomatta laisinkaan
että olisi olemassa jotakin muutakin
kuin se mitä niiden seinien sisällä tai niiden ihmisten keskellä oli.
En tiedä vieläkään mitä se muu on
tiedän vain että se on olemassa
jossain tuolla
ehkä vuosien päässä
ehkä ihan tässäkin.
Ehkä se on jokaisissa niissä kasvoissa
joista näen helpotuksen
ehkä kaikissa niissä epäuskoisissa kysymyksissä
jotka varmistelevat
miten nyt sitten pärjään.
En lupaile merkityksettömiä sanoja siitä miten elämä voittaa
ja kaikki muuttuu hyväksi
niitä sanoja mitä mulle on vuosia hoettu
muka lohdutukseksi
mä tiedän jo ettei tämä niin mene
nämä arvet
mielessäni ja kehossani
ovat ikuisia ja ymmärrän
että jokin osa säilyy aina mukana.
Vaikka nyt osaisinkin hengittää tämän vuokrayksiön seinien sisällä yksinkin
ja mennä nukkumaan kykenemättä varmistamaan keneltäkään
ettei tänä yönä tapahdu mitään pahaa
missään ei ole luvattu
että selviytyisin tästä loppuelämäni.
Ne vaarat vaanii joka puolella
ehkä muiden möröt on eri värisiä
eri kokoisia
mitä ikinä
mulle ne on kuitenkin näitä
päälle kaatuvia marraskuita
ja väsymyksen ymmärtämätöntä logiikkaa
jatkuvaa epävarmuutta siitä
mikä tällä elämänmerellä lopulta kaataa laivan.
Pelkäsin vuosia täysin käsittämättömiä asioita
yksinjääminen oli pahinta mitä tiesin
turvattomuus kulki vierelläni (tai sisälläni)
kuin muuta vaihtoehtoa ei olis ollutkaan
nyt pelot ovat ehkä jo konkretisoituneet siihen
etten tahdo palata takaisin niihin oloihin
joita menneet vuodet kantoivat selässään.
Mutta miten näitä sitten hallitaan
tiedän että sinä tiuskaisisit vastaukseksi
että kyllähän mun itteni pitäis se tietää
kerran selvitin nuokin pelot
joita vastaan vuosia taistelin.
Mutta yksi ainoa fakta joka mulla tästä on
on se
etten minä tiedä mitä tapahtui.
En todella tiedä
mikä päätti ne vuosien pelot
mihin turvattomuuskin katosi?
Mistä ilmeet palasivat kasvoilleni
milloin maailmaan syntyi muitakin värejä
kuin musta ja valkea
osaan ajoittaa monta asiaa kohtaan
jossa totesin
ei enää lääkkeitä
mutta en siitä huolimatta ymmärrä kokonaisuutta.
Olisi helpompi taistella niitä mörköjä vastaan
jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä
joskus taas heräävät henkiin
olisi helpompi taistella
jos omistaisi aseet
tietäisi että näin minä nämä päihitin viimeksikin
tällä iskin ja tuohon kohtaan
tätä ajattelin ja sitten minä voitin
mutta eihän tämä koskaan mennyt niin.
Niillä ohjeilla
joilla oon yrittänyt selvitä pimeyden, turvattomuuden ja toivottomuuden läpi
niillä ohjeilla en oo koskaan tehnyt mitään
tiedän
oon vastustanut aika huolella kaikkea mulle ehdotettua
mut mietitkö koskaan
et ehkä siihen oli syynsä?
Entä jos olikin niin
että mä tiesin paremmin?
Entä jos mun tie ulos sieltä kamalasta, loputtomasti pimeydestä olikin se
että nousin viimein oikeasti vastaan
kaikkia niitä lapsellisia neuvoja ja ohjeita
vastaan kaikkia niitä päättömiä syytöksiä?
Sanoin yhden kerran
ei
kerran totesin ääneen
nyt riittää
te olette kertoneet, vaatineet ja pakottaneet
ohjanneet, neuvoneet ja uskotelleet
ja mihinkään en päässyt
vuosikausien pyörimiselläkään
oisinko mä nähnyt valon jo aiemmin
jos en ois aina kuunnellut ammattilaisia
uskonut siihen että kyllä ne lääkkeet auttaa kaikkia
kunhan vaan löytyy oikea lääke?
Eihän kenelläkään ole vastauksia
ja niitä epäilyksiä mitä enää osakseni noilta tahoilta saisin
niitä en tahdo edes kuulla
tänään voin luottaa vain siihen
että tiedän itse paremmin
jos en selkeästi tai perustelujen kera
voin ainakin aina perääntyä ja todeta
ei
kunnes kykenen löytämään ne sanat
joilla perustella valintani.