328.

Siinä mä pelkään jo väsymystä

ennen lääkkeiden vaikutus oli helpotus

nyt en halua sitä väsymystä

oon kaiken aikaa muuten väsynyt 

mut lääkkeet sammuttaa kehon

eivät mieltä

ajatukset ei hiljene vaikka lääkeväsymyksen yli toimiminen on mahdotonta

silmät pitäis laittaa kii

mut en pysty

itku alkaa aina uusiks.

Tää on kierre

jota en koskaan oo osannut katkaista

edelleenkään en ymmärrä

miten kukaan tähän pystyy

mitä ne ajattelee

mihin ne ittensä nukuttaa

pelkonsa läpi ja ohi

miten muut tässä onnistuu?

Miks kaikkia ei lamaannuta ajatus loppuelämästä pelkojen ja pimeyden kans

miks kaikki ei vajoa ajatuksesta

tää ei lopu koskaan

koska eihän tälle oo mitään eräpäivää

tää on tätä kunnes kuolee

miten muut ei kompastu tän ymmärtämiseen?

Mikä elämässä voi mennä tän pelon yli

mikä voi olla niin tärkeää

et jaksaa tapella mahdotonta vastaan

ilman aseita, ilman uskoa voittoon?

Oon vaan niin väsyny

moni asia puhuis sen puolesta

et tän todellakin olis nyt onnistuttava

mut mä en vaan ymmärrä

ja haluaisin nukkua.

327.

Mä haluaisin ymmärtää

tummat pilvet vaanii taivaanrannassa

on kuin ne saattais ihan vahingossa

vetää mukanaan

sinne jonnekin

jossa itku on ääretön ja äänetön

bussipysäkillä tiedetään minne ollaan menossa

mä oon enemmän unessa kuin todellisuudessa

se hankaloittaa kaikkea

kun ei voi vaan mennä johonkin ja herätä jostakin

pitäis tietää minkä bussin pysäyttää

millä pysäkillä jää

nainen vieressä pakkaa raparpereja reppuun

mä haluaisin olla

kuka tahansa muu

tuntee mitä tahansa muuta

mut minuus on yhtä ukkospilvien kanssa

kauemmas karkuun ei pääse.

En oikein kestä nyt mitään

ihmiset ei ees oo pahin

vaikka onhan niitä liikaa

kaikki on silti aika etäällä

vältellään katsekontakteja

siltä osin on helpompaa

kulkee muiden seassa ei-hereillä.

Mut kaikilta muilta osin tää koko elämäleikki on liikaa.

Viimeyönä luin iltasaduksi junien nopeusrajoituksia

ihanan ilmiselvää

tykkään tarinoista

joiden päätös on kuolema.

Oon nukkunut niin monta yötä nii huonosti 

etten enää ees erota

onko hereillä nukkuminen mielen viimeinen pakokeino

vai valvomisen väistämätön seuraus.

Paidan hihat on jatkuvasti sotkussa

enkä jaksa mitään

mut haluaisin turvaan

nää tiet ei vie mihinkään

joka risteys kääntyy päätökseen

voisin soittaa ja itkee

mut lopulta en enää tiiä

onko maailma kuitenkin ajatuksia pahempi.

Siks jään yksin

laitan oven kii enkä kuule muuta kuin suojelusenkeliä 

itku maistuu pelolta

voisin soittaa joo

mut mitä sanottavaa mulla enää ois?

326.

Yksin

kaatosade

yksin

varjoja seinällä

nuku nyt

yksin.

Osaisin kaiken

tietäisin riittävästi

mä katson niitä ympärilläni

ja ymmärrän olevani väärin

syyllinen, pahempi, pahin.

Muilla on syyt ja oikeus

mä oon rikki mut en sais

enkä jaksa enää ymmärtää.

Viha virtaa veren päällä

viattomat kärsii

mun elämästä

syyllisyys ei jätä rauhaan

mikään määrä sanoja

ei koskaan tätä selitä

ja silti mä itken ja yritän

ja vain ymmärtääkseni

oon täällä ihan yksin.

Oon yksin joka yö

oon eri tavalla yksin joka hetki

se ei ois voinut jatkua enää päivääkään kauempaa

mut täällä mä oon ihan yksin.

Tää hetki ois tullut kuitenkin

vastaantaistelu oli jo kauan turhaa

mut mä tiesin päätöksen jälkeen sen olevan virhe

ja tää itku sulkee kehän

myöntää todeksi sen jota katua ei auta.

Mikään ei enää auta

päivällä mietin

et voin kai tän kesän elää

ees yrittää

jos syksyä ei enää tuu

et se olis se lupaus millä selviäisin

mut ei oo mitään järkeä laskea

montako yötä on jo mennyt

jos niitä on edessä aina vain enemmän

koko loppuelämän

jota en tahdo.

Enkä mä tuu tahtomaan

oon menny nää läpi ja uponnu pimeyteen

pilkkonu itteeni ja paennu nurkkiin

oon eläny jo tän läpi

enkä jaksa enää kertaakaan.

Ne tietää

mä tiiän

mä osaan mut en vaan tahdo

voin haukkuu itteeni lukemattomin eri nimin

mut mikään määrä raivoa tai kipua ei mua herätä.

Sillä oon yksin

se on pahempaa kuin mikään mitä tiiän

pelkään syytöksiä

pelkään pelkkiä sanoja

pelkään menneitä ja tulevia

mut aina eniten yksin olemista

sitä miten hiljaista ja silti äänekästä kaikki on

ku on vaan tyhjä asunto

kylmä lattia ja kivinen seinä

hengiltä kuristava yksinäisyys.

325.

Ihminenhän selviytyy lähes mistä vaan

kun oikeasti niin haluaa

mä en nää mitään hyvää tulevaisuudessa

ja tämä muiden mielestä edistyminen

tuntuu sattuvan mua vaan joka päivä enemmän.

Koira on yhtäkkiä ihan kauhee ja aivan liikaa

koko ajan tarvitsemassa

olemassa

liian kiinni ja äänekäs ja kaikkea mitä nyt koirat yleensäkin on

en ehkä arvannut

et tämäkin menee uusiks

tai tajusinhan mä et muutto muuttaa myös sen elämän

mut toivoin ettei ihan näin rankasti.

Mä tiiän et se seuraa mua

tuntee mun oloja ja epävarmuutta ja jatkuvaa pelkoa

se ei koskaan oo ollu sillä tavalla itsenäinen

ja tässä kohtaa tää tilanne on sietämätön kummallekin.

Se oppis tähän varmasti

jonku mua vakaamman ja jaksavamman kans

jonkun joka pystyis osoittaan

ettei mitään pelättävää oo

mut totta kai se säikkyy

ku mä säpsähtelen jokaista varjoa ja kolahdusta

ja sit on vielä tää olo.

Mikään määrä kävelyä ei riitä

koko ajan on kuuma ja en halua palata tyhjään asuntoon

en halua mitään

mut kuono lasketaan raskaasti huokaisten mun kasvojen eteen aamukuudelta

ja mä tiiän

et ite tän valitsin

mut entä ku en kuitenkaan?

Mä valitsin tän viime keväänä, kesänä

ja talvella vielä monesti uusiks

mut tää muutto ei ollu mun suunnitelmissa

sillo ku sitä valintaa tein.

Ja ku muutto oli mun suunnitelmissa

mä ajattelin pessimistisenäkin aivan liian optimistisesti

et jos tää nyt kuitenki olis uus alku

ja ei tuntuis nii pahalta kuin ennen

ja et koiran vuoks mä pystyisin

ku muualle sitä ei ois saanu viiä

mut mä en tavallaan ees voinu ajatella muuta.

Nyt oon taas kerran ihan hukassa

totaalisessa umpikujassa

jossa näkymiä on lähinnä kylppärin laatikossa odottavat terät

ja kartalla kulkevat raiteet

ja tiet joita pitkin sinne pääsis 

ja sit on jotain kauhukuvia syksystä

nii pimeitä, epävakaita ja itkuisia

etten haluis niitä nähä

mut aavistuksia on mahdoton paeta

oon nähny tän liian monta kertaa

tiiän et mun mieli ei vaan korjaannu

kuten ois nii kauhean kiva uutena ja tuntemattomana väittää

et keskustelut ois jotain muuta

joitain sellaisii joita jaksettais käydä

ja mä tiiän vaan koko ajan

etten osaa muuttua.

324.

Kylppäriä siivotessa mietin

et ihosuikaleet mun kädestä kuuluis kai biojätteeseen

mut en jaksa kierrättää.

Mikään ei rauhoita

hengitys ei tasaannu

paniikki on todellista

se vain yltyy

vaikka haavan piti rauhoittaa.

Mut pelko on pisteessä

jossa en tunne kipua

jää vain sotku ja veri

ihosuikaleet ja sakset

mut itku ei lopu

koska kipu on se joka auttaa 

kun muuten ei saa enää henkeä.

Tää pelko on sama

syvempi

tätä ei pysty kuvitella ennen kuin on yksin

mä yritin ennakoida, valmistella itteni

muistaa kuinka pahalta silloin viis vuotta sit tuntui

koska aavistin et tää tulee tuntumaan pahalta

mut en mä oikeasti muistanut tästä mitään

ennen eilisiltaa.

Nyt kaikki on ihan selvää

tää on se sama pelko

ja tää on jotain

jota ei voi voittaa

siirtää tai ajatella pois

tää on ja tää pysyy

ja mä tiiän

mä saan sanoa jo tietäväni

koska oon elänyt nii monta kertaa

tässä samassa helvetissä.

Mä tiiän kyllä

ettei mulla oo oikeutta pelätä

eikä varsinkaan mitään syytä

mä tiiän ettei mun peloilla oo väliä

ja et pärjäämiset mitataan aivan toisin keinoin.

Silti mun tunne ei muutu

oksettaa

paha olo ei ikinä oo fyysistä

paitsi kun on

ja tämän ymmärtäminen

tekee hädästä entistä todellisempaa.

Mä tunnen kuinka mä muutun epävakaammaks

joka sekunti mä oon lähempänä niitä syytöksiä

omasta syystä, omista sanoista, omasta toiminnasta

mä käsitän et pysyn kasassa vain jos oon ees puoliks turvassa

mitä arvaamattomampi ympäristö

sitä epävakaampi mä

en kestä enää kertaakaan kuulla millasta roskaa oon

mut kun lasken vaihtoehtoja ja rohkeuttani

tän pelon kanssa yhteen

mä käsitän kyllä et tää tulee päättymään just niin rumasti.

Oon väsyny

koira vinkuu koko ajan

kantaa leluja ja luita mun syliin

me ei tulla täällä toimeen

mä en pysty pitämään toisesta huolta

ku en pysy ite ollenkaan kasassa

se aistii mun pahan olon

mut ei kestä olla

ja mä en kestä sitä

enkä syyllisyyttä siitä et mä tän kaiken aiheutan.

Haluun vaan pois

haluun kotiin

haluun turvaan?

323.

Pysyä kasassa

ei oo sama kuin pysyä yhtenä kappaleena

itku vyöryy yli

koira on väsynyt ja mun pitäis osata olla

turvana ja rauhoittaa

en osaa

kukaan ei sano mitään

tai sanoo mut sanat ei tarkoita mitään

todennäköisesti kyse on siitä

et mä en halua puhua niistä mistä puhutaan

eli syy on mun

aina ja uusiks.

Tässä kohdassa pitäis olla innoissaan

koko kaupunki mahdollisuutena

mä haluan vaan paeta

pyörätiet on täynnä ihmisiä

metsänkuvajaisessa ilman polkua käveleminen tuntuu rikolliselta

pelkään koko ajan

milloin ne tulee

mistä ne mua syyttää

en osaa ennakoida

en pysty olemaan riittävän oikein

mut saadaan kii

ja jään niihin syytöksiin

jotka on oikeasti vaan huomautuksia

jotka pitäis osata ohittaa olankohtauksella 

mä en pärjää

mä en jaksa

tiiän et oon vaan väsyny

ja mieli reagoi kehon uupumukseen

mut samalla tiiän

ettei tää koskaan oo riittäny

et oon täällä ihan yksin

ja yritän laskea et paljonko saan tarvita

oppiakseni oikeasti olemaan yksin

etten hokis vain koko ajan en pärjää

kun sit mua syytetään siitä etten oikeasti ees yritä 

enkä mä halua sitä

tän kaiken kamalan jälkeen

mä haluun välttää syytöksiä

nii pitkään ku mahdollista.

Mut yksinäisyys on totta

se muuttuu todeksi seitsemän ja kahdeksan välillä

se muuttuu todella todeksi kahdeksalta

kun onkin kaksitoista tuntia täysin hiljaista

yksinäisyys syö hengiltä

mut niiden sanoissa se on vaan oikeiden keinojen löytäminen

ja varma onnistuminen.

Missä pitää onnistua

kenen vuoks

hyvien ihmisten verorahojen 

aina sama syy

mitä tahansa kamalaa saadaan selitettyä sillä

et en mä ansaitse muuta

ja syytettyä hiljaseks sillä

et mun pitäis osata olla kiitollinen siitä mitä on.

Nii täytyis

nii ois täytyny jo joskus yli kymmenen vuotta sit

ja viimeistään sillo viimeks

ku yritin nukkuu siel hiljaisessa kämpässä

mut en uskaltanut silti laittaa silmiä kii.

Mä en vaan jaksa aloittaa tätä enää alusta.