Vesi maistuu oudolta
kyyneleet ei lopukaan
terä uppoaa ihoon kyselemättä
viestin itkuni sinne tänne
samalla käsittäen
kukaan ei voi tälle mitään.
Yhtäkkiä on päätöksiä päätösten perään
ristiriitaa heidän sanoissaan
toivo
se vähäisinkin
kadotettu byrokratiapyörteisiin
mä heijaan itteeni
oksettaa todellisuus
verenhukkaa ei todellakaan oo riittävästi
eli tän täytyy olla psyykkistä
mä en enää selviä.
Puhuttiin kuukausia
miten se terapia
kyllä se terapia
ihan varmasti siitä terapiasta on jotain apua
mut sit onkin vain hylätty päätös
verta vuotava ranne
tietona juna-aikataulut
ja kaiken lopullisuus.
Ei oo hätää
jos sitä ei itse pelokseen muuta
ei oo mitään hätää
enää
mä tiiän totuudet
niiden taustoilla epäselvinä varjokuvina häilyvät syytökset
mä tiiän
ihan riittävästi
enkä jaksa enää.
Ei ollu toivoo
ei yhtenäkään päivänä
jona se sellaiseksi lohdutuksissa valehdeltiin
se ei ollut toivoa
se oli totuuden siirtämistä sivuun
typeriä, turhia karkumatkoja
merkityksettömiä kuvitelmia
ei koskaan ollut mitään muuta kuin tää mihin lopulta kuolen.