67.

En jaksa enää huutaa

en jaksa olla mitään mieltä mistään

ja silti mun pää on jatkuvasti täynnä ajatuksia

oon raivona sekä itelleni että kaikille muillekin

niille jotka ei kuuntele ja niille jotka kuuntelee

koska mun kokemus kuulluksi tulemisesta nojaa niin vahvasti turhiin toiveisiin.

Saa mulle selittää et tällä tavalla toimiessani mä muuttuisin

ei ne sellaset lauseet enää mun sisälle mee

ku kyllä mä hyvin tiiän ettei mikään tästä täällä muutu

ei vaikka miten paljon tätä pimeää yrittäisin sietää ja jaksaa

ne on ne toiset lauseet mitkä iskee kipeämmin

ne sellaiset jotka heti seuraavan ihmisen toimesta kyllä lakaistaan pois näkyviltä epätosina 

ne sattuu

se sattuu et mulle yritetään luoda turhaa ja merkityksetöntä toivoa

vain jotta se oma kirjaus ei jäis mun tietoihin viimeiseksi

vain jotta se olis joku muu

joka mulle on viimeisenä todennu

kyl sä pärjäät.

Pärjään pärjään

en vaan tiiä miks enää

ku joka sekunti on taistelua

joka ilta varmuutta

kaikki tämä aika itkua

ja keskustelut joiden ideana olis kai viedä tästä jotakin osaa pois tai tehdä edes helpommaks

ne vaan tuhoaa ja tuplaa mun ajatusmäärän

en pysty hengittämään

en pysty tähän enää

mutta kyllä mä pärjään.

Haluaisin jaksaa raivota tän kaikille

haluisin huutaa mun totuudet niin lujaa et niiden ois pakko kuulla

haluisin jaksaa niin paljon enemmän kuin tässä pimeässä enää jaksan

haluaisin vaikka ymmärrän

kaikki huuto on turhaa

oikeasti noita keskusteluja on käyty näinä vuosina mun kanssa ainoastaan siks

jotta oppisin oman paikkani, arvottomuuteni ja turhuuteni

ei niillä ole mitään tekemistä toipumisen tai elämään oppimisen kans

ne tietää itekki ettei tälläisesta pahuudesta voi parantua

eli ne pyrkii toiminaan vain niin et sais mut hiljennettyä

jotta mä en huutais mitään näitä sivullisille

koska mun totuudet on liian synkkiä.

Ja ne ainoat turvalliset muistot

ne ajat joita mä katson täältä pimeästä kiitollisena

ne muistot pyritään nyt murskaamaan virheinä

kerrotaan miten multa ei ois saanut viedä vastuuta sillä tavoin pois

ihan oikeasti

kaikki muu on ollut ja on edelleen läpipääsemätöntä pimeyttä

ja mulle kerrotaan miten ne ainoat valoisammat ajat on olleet virheitä

ja sit ne uskoo et kyllä mä tällä tavoin opin tämän vastuuni olemisestani kantamaan

koska olenhan mä epävakaa niin näinhän tämä toimii

teet vaan kato näitä DKT-tehtäviä tästä nii sit

ja mä tiiän tiiän tiiän, et mun muistot on menneisyyttä ja minä tässä aikuinen

ja itse vastuussa tästä kaikesta

eikä mikään enää tapahdu uudestaan

koska enhän ansainnut turvaa edes silloin 

mä tiiän

mä hyväksyn 

ymmärrän kyllä

mut mun hyviä muistoja mä en silti anna kenenkään sanoillaan rikkoa.

Ja mä haluan kiljua, huutaa ja raivota

että eivät ne ole pelastaneet mua ne tehtävätkään

että ei se toimi tuo ohittaminen mun kohdalla yhtään sen paremmin kuin välittäminenkään

että ei tässä toimi enää yhtään mikään

voisko joku vain viimein

voisko nyt nopeasti

voisinko mä ite nyt viimein

ku mä en ihan oikeasti jaksa enää?

66.

Ajatukset, ymmärrykset ja totuudet musertaa mut

en kyllä oo enää edes taistellut vastaan 

mut ois näitä liikaa vaikka yrittäisinkin

itku avaa ajatuksen jossa voin kuvitella itseni sinne jonnekin

alkuuni

ja hajoan kun ymmärrän

miten toisin tämä voisi ehkä nyt olla

jos se joka ei silloin vielä voinut mitenkään olla näin paha ja kamalan väärin

hirveä ja arvoton

jos se olisikin nostettu sellaiseen syliin

jossa siitä ois jaksettu välittää.

Menneet on menneitä

ymmärrän ihan tarkasti ja selvästi

ja senkin että mistä tahansa pääsee yli

jos oikeasti tahtoo

ja silti mietin

mitä jos mua ois silloin pidellyt joku sellainen

joka mut ois siihen tahtonut

tahtonut muistakin syistä

kuin todistellakseen ympäristölleen omaa erinomaisuuttaan

tai korjatakseen sitä jotakin sisältään

jota yksikään elävä tai eloton ei voisi täällä korjata

en syytä

mutta en myöskään väitä tätä kohtaa ymmärtäväni

miksi 

tai miksi sitten katuessaan kertoo yhä kaikkien vuosien jälkeenkin

että katuu

että tekisi toisin jos voisi

mitä minä sillä tiedolla teen

että sinä et minua tällaisena tahtonut

(ja olisitko tahtonut vaikka olisin osannut olla kaikkea muuta kuin tätä?)

mihin minä tässä sinun sanoistasi ja sanomatta jättämisistä enää muutun?

Tämä minä olen

tämä hirveä, arvoton, luuseri

sisälläni kannan syvää pahuutta

tämä minä tässä olen

enkä jaksa enää leikkiä että kyllä tämä tästä

voin hymyillä ja voin nauraa

koska osaan kyllä esittää

voin ymmärtää enemmän ja lakata lopulta ymmärtämästä

muuksi en kuitenkaan muutu ikinä.

Tiedän että viallisuus on mussa syvemmällä

kuin mitä yhdelläkään sanalla koskaan voisin kertoa

puhuminen on upotettua harhaa

sanojen etsimiseen ja toisten ymmärryksen kuulemiseen on helpottavaa vajota näinä yhä synkkenevinä aikoina

mutta silti sen tietää sisällään

ei sellaista keskustelua ole mahdollista käydä

jonka avulla minä itseni tästä toiseksi, kelpaavaksi ihmiseksi muuttaisin.

Voin toivoa tarinoissani mahdollisuutta jossa saisin palata alkuun ja nostaa sen pienen ja viattoman toiseen syliin

voi kuinka paljon voin sitä vain toivoa

voin toivoa että pääsisin taaksepäin tästä edes kymmenen vuotta

ja käskeä sitä viisitoistavuotiasta vasta särkyvää

huutamaan selkeämmin

huutamaan niin lujaa että jonkun on kuultava

voin vain toivoa

mutta eivät nämä mitkään tätä hetkeä muuta 

minuutta toiseksi väritä.

Ja tässä hetkessä en osaa toivoa mitään

valmistan itseäni tapahtumaketjuun

ennustaa en osaa

mut tunnen ajan kerronnan

nopeammin se ei juuri enää kulu

mutta pimeys pysyy hievahtamatta joka hetkessä

ja pimeässä on enemmän voimaa kuin missään 

rajat asetetaan osaltaan ulkopuolelta

tiedän pelon sävyttävän niitä kohtia joista en osaa riittävän selkeää tarinaa mieleeni luoda

suurinosa tän ajan kulumisesta ja loppuun ehtimisestä on kuitenkin pelkkänä tietona ja tunteena mun itteni sisällä

se on sitä samaa hirvittävän outoa ja varmaa tietoa

kuin kaikkina noina aiempinakin aikoina

enhän vieläkään tiedä loppumisesta mitään

oppeja on yhä oppimatta

mutta täältä mä tiiän

mä tiiän satoja perusteluja

kuinka on väärin on et oon edelleen tässä

ja näiden perustelujen vuoksi

mä tunnen miten aika kertoo loppumisestaan

sitä pitää vain uskaltaa kuunnella eikä pyrkiä pakenemaan

haluan uskoa että siinä ovat ne vastaukset

joita täältä ei ole mahdollista löytää

haluan uskoa sitä enemmän omaa totuuttani

mitä lujemmin muut väittävät ettei tässä ole järkeä 

että tämä on naurettavaa, lapsellista ja typerää

haluan joka tapauksessa

sillä tämä pelko muuttuu lopulta väistämättä turvaksi

eikä sen puolesta tarvitse silloin jaksaa enää edes taistella.

65.

Hetki sitten tuntui helpolta

kun sanottiin et nähdään muutaman päivän päästä

se tuntui toteamukselta

jonka otin vastaan sanoen okei

nyt murenen lattialle enkä osaa hengittää

saati ajatella että selviäisin tässä sillä tavoin muutamaa päivää.

Ja yhtä aikaa tiedostan

ettei mikään muukaan ole hyvä

että tämä on kuitenkin huonoista vaihtoehdoista paras

niin kamala kuin onkin.

Ja tiedänhän tietenkin

että aikuisilla on aikuisten vastuut

ja pimeäkin on vain pimeää

eikä mitenkään voi loputtomiin pahentua

vaikka nyt siltä tuntuukin.

Silti kootessani itseäni lattialta ylös

en ole varma osaanko olla tässä

vaikka tiedän kymmenittäin totuuksia

mussa liikaa ristiriitoja

aivan liikaa pelkoa

eikä mitään mihin turvata

kun on liian pimeää

ei pysty ottamaan kiinni mistään

voi lohduttaa ja heijata ja yrittää hengittää

mutta siltikin tuntee vain toivottomuuden kaikessa ympärillään.

64.

Täällä itku on pelkkää pelkoa

oon taas puhunut liikaa

en opi ikinä 

oon liian paljon olemassa

uppoan keskusteluun aivan liian varomattomasti

vaikka miten tiedän et pitää osata pysyä rajojen sisällä

tai sattuu lisää

en opi tätä yhtälöä

enkä tiiä enää millä keinoin yrittäisin tän tiedon sisälleni asettaa

niin että se myös pysyis siellä

kun seuraavan kerran jollekin jotakin sanon.

Siirrän joulun pois

en ajattele sitä

koska ajatellessani sitä

putoan ja en pidä siitä tunteesta

mieluummin unohdan joulun kuin itseni

kai 

koska toisaalta itseni unohtaessani syytöksetkään eivät voi olla tässä yhtä läsnä.

Missään ei oo hyvä

mun mielessä ei ole ainoatakaan turvallista ajatusta

kaikki kääntyy lopulta mua vastaan

vaikka kuinka yritän itselleni todistaa

ettei tuo ihminen tuon sanoessaan tarkoittanut pahaa

ja ettei noista sanoista ole tässä hetkessä seuraamassa mitään kamalaa

mä onnistun kuitenkin aina seuraavissa ajatuksissa rakentamaan taas jonkun hirveän pelottavan tarinan siitä mitä sit käy

kun tässäkin käy pahin

ja totta kai kaikessa käy aina se pahin

koska mä oon pahin

ja jollain tää kaikki on tasapainotettava.

En 

pysty.

En pysty hengittämään tämän kaiken pelon alla.

63.

Mua on liikaa

mä en pysty

mä en osaa olla

mä en haluu enää olla 

anteeks kaikki 

anteeks et mä en 

anna anteeks 

koen kaiken 

kaikki on selvää

ihmisten viha selittyy 

mä haluun teurastaa itteni tänään

jotta niihin muihin ei enää satu

mua on liikaa täällä

mun ajatuksia, mun oloja 

mua on ihan liikaa

ja mä ymmärrän miks ne vihaa

ne yrittää auttaa mut mä vaan intän vastaan

oon nii töykeä ja ylimielinen 

mut sitä en ymmärrä et miks oon edelleen näin kauhee

miks mä en muutu

miks vaikka ymmärrän et oon kamala ja väärin

kaikki mussa on

kaikki vihaa 

mä en voi olla tällainen

mä en saa tätä pois 

tää ei lähe 

mä en pysty oleen tää enää

en tällanen

kaikki vuodet kaatuu päälle

kaikki niiden vihat ja syytökset ja mun omat ja tajuun vaan et mua on aina ollut liikaa

mä oon ollut aina aivan liian tarvitseva, liian pelokas, liian itsekäs, vaatinut kaikkee vaikka en todellakaan ansaitse mitään

haluun palotella mut kunnolla

näin ei riitä

näin ei saa olla olemassa

tällänen ei saa olla 

mä haluun pois tän musta

ja mut kokonaan

repii, polttaa

ihan mitä vaan

ja mä tiiän

tästä kaikesta olemisesta

itsevihasta ja näistä kaikista ajatuksista

näistä kootaan taas uudet syytökset

ne tulee päälle sillä tavoin et mä en ehdi varautua

ansaitsen kipua mut se on vaikeinta

se muiden aiheuttama on niin paljon vaikeampaa

kuin nää mun omat

näissä mä tiiän rajat

pakoreitit

joo ehkä nää ajatukset tuhoaa

mut ei tässä oo mitään uutta

muiden sanoissa on aina kaikkee

vaikka ne sanois hyvällä

mä käännän kaiken kuitenki

ja sit ne raivostuu ja mä hajoon, puolustaudun ja väitän liikaa vastaan 

ja umpikujat on nii syvii

et mä haluun itkee anteeksanteeks

pyytää vaan anteeks et oon ees olemassa 

mut sit on jo ylitetty se ratkaiseva raja

eikä sen jälkeen voi mitään korjata

niitä ällöttää

neki haluaa musta äkkiä eroon

ja mä tajuun et vuodesta toiseen tämä sama kehä pyörii

mun elämä pyörii samaa kehää

oisin ite tässä se ainoa joka voi tätä muuttaa

mut räpiköinpä mä mihin suuntaan tahansa

lopputulos on just tää sama aina

kaikki vihaa.

62.

Muistan miten neljä vuotta sitten näinä samoina aikoina 

tässä samassa kaupungissa

etsin viiltelylle uusia rajoja

mutta toisista syistä kuin nyt.

Silloin opettelin uppoamaan turvankaipuusta kipuni läpi

kuinka paljon ihminen voikaan kaivata toista ihmistä 

kuinka paljon voi toivoa halausta?

Silloin opettelin viillon ajaksi palamaan turvaan

rakensin loputtomia ajatuspolkuja mielessäni 

kun kipu väistämättä vei mukanaan tiedon yksinäisyydestä.

Nyt ne lässytykset on suurimmilta osin ohi sekä ympäriltä et mun mielestä

näinä iltoina kerään kylppärinlattialle seurakseni loputtoman määrän vuosien aikana kuultuja syytöksiä

kaiken mahdollisen häpeän

itsevihan, muiden vihat ja pettymykset

otan mukaani kaiken

ja rankaisen.

Tänään ohi on usko siihen

et mikään enää auttaa

mussa ei oo sellasta rohkeutta luottaa yhtään mihinkään

sen enempää omaan olemassaolooni

kuin muiden sanoihin

ja turvan (sekä toivon) toivomiseen väistämättä tarvitaan se oma ajatus paremmasta

se hitunen sitä jotakin

et maailma ottaa kii ku jalat pettää alta

tässä hetkessä mun mieli ymmärtää aivan liian selvästi et tää maa murtuu mun askeleen alta vain koska mä oon mä

eikä sitä voi estää

ei millään.

Enää en pohdi paljonko ihminen voi halausta toivoa

nyt pohdin vain

kuinka syvästi ihminen voi itseään vihata?

Enkä mä sano vieläkään

etteikö mua ois monissa hetkissä pyritty auttamaan

etteikö pyrittäis edelleen

(ihan liikaa siihen nähden mitä silloin tai varsinkaan enää ansaitsen)

tietenkin on monesti helpompi osoitella muita ja itkee et sinä sanoit noin ja sä noin

mut kaikesta huolimatta tiiän ihan hyvin nää totuudet sisälläni.

Peilistä mua kattoo vastaan se sama hirviö

joka täällä tuhoa jokaisen ihmissuhteensa

ainahan nii neuvotaan

kato peiliin

sukella sisimpäs virheisiin

joo voin mä kattoo

itsekkyydessäni tietysti loputtomasti

mut yhtään vastausta ei tuollakaan hirviöllä ole

et miten tästä eteenpäin

se tietää ja se näkee sen itestään

jos se aikois elää

sen pitäis muuttua

kääntyä kokonaan toiseks

mut ei se tiiä miten se sen tekis

ei vaikka se on puhunut nää samat kymmenille ja taas kymmenille ammattilaisille

se on saanut neuvoja 

niin paljon neuvoja

oppimatta mitään.

Siksi hajoilen tänne

sotkeudun laastarihelvetteihin 

kun haavat sekoaa ilman selitystä ja vuotaa verta ja kudosnestettä aivan liian pitkään

joskus tekis mieli pyytää anteeks keholta

ku ei tää mitä mä sille teen

oo yksin sen vika vaan mun mielen, kaiken pahuuteni

mut ku en voi mennä mun mieltä sisälleni konkreettisesti pilkkomaan

nii mun täytyy tehä tää kehon kautta

vaikka en opikaan täällä oikein elämään

en ikinä

nii saan mä sentään lupailla itelleni

et tällä keinoin sovitan jotakin osaa kaikesta pahuudesta

vaikka sekin on valheellista 

nii hidastaa nää haavat sentään sitä

millä tavoin tuossa maailmassa ylipäätään kuljen

ja onhan tässä kaikessa kuitenkin niitä riskejä

ja tieto siitä et kerran voi sattua

miten tahansa

joko sillä terällä tai sit muuten vaan jälkikäteen 

sepsis tai lihansyöjäbakteeri

mitä tahansa sellaista 

jolla tällaista mittaamatonta typeryyttä, lapsellisuutta ja itsekkyyttä pystytään kohtalotasolta parhaiten hallitsemaan.

61.

Lattia on viileä

takki päällä romahdus ymmärryttää mut siihen et tää pahenee edelleen

sano ettei tää voi enää pahentua

lupaa mulle et tää loppuu 

mä en pysty tähän enää!

Mä tiiän et tein tuhansia vääriä valintoja

et oon kokonaisuudessani pelkkää tuhoa

ja et mä ansaitsen kaiken tän

mut silti mä rukoilen

ihan kaikkia mahdollisia voimia

(myös mahdottomia)

älkää enää pahentako tätä

ymmärrän jo ihan riittävästi

ANTAKAA MULLE ANTEEKS

mä en pysty enää

mul ei oo sanoja joilla mä itselleni tässä pimeydessä enää hetkeäkään valehtelisin

et kyl tää tästä

jos vaan hengitän.

Ei tää tästä

tää on kestämätöntä sekunnista toiseen

ei voi paeta

ei saa huutaa

ei saa olla totta

eikä missään nimessä sanoa

mä en pärjää

ei saa

mä tiiän hyvin

et sit tullaan kaikkien syytösten kans

ja poljetaan taas vähän arvottomammaksi

mut silti en pysty tähän enää yhtään.

Halaan itseäni

entä jos kuolen tähän

vain tähän oloon

että en edes itse tapa itseäni

vaan tää olo tekee senkin?

Hoen loputtomasti itkussa että en soita

en kenellekään

en laita viestiä

ei tässä olossa voi

jos tätä tällä tavalla yritän selittää

ihan sama millä tavalla mä tätä yritän selittää

mut ymmärrettäis vain väärin

enkä pysty siihenkään.

Pitää pystyä tähän iltaan, yöhön

huomiseen ja ylihuomiseen

nämä asiat tästä hoitaa

ne luvatut ja sovitut

sitten saa ihan mitä vain

vaan kun eihän mikään tätä helpota

mitä sit tehään ku ei voida enää tehä mitään?

Mikään ei helpota

nirhaan tylsällä terällä ihokappaletta irti

vain jotta kipu olisi mahdollisimman kamalaa ja syvää 

sekä siksi jotta se kestäisi pidempään

ja tietysti siksikin

että kivun alla on vaikeampaa tuntea tätä muuta

olla tiedostamassa turhia ja typeriä muistoja.

Tässä kuilussa loputtomasti vajotessani

kummastelen kuitenkin miten näin kävi

että tällä mielellä, tällä keholla

tuhosin kaiken joka suunnasta

tein suurimmat mahdolliset virheet 

joita ihminen elämässään voi tehdä

minä itse

kaiken tämän

ja vajoan vain.

Ja sain kaikkia noita apuja

niin monesta suunnasta

ja silti

tässä itkussa 

tässä pysäyttävässä toivottomuudessa

olen täysin yksin koska kaiken muun tuhosin

ja edelleenkään

en saa tätä vietyä loppuun kuten mun kuuluisi?

60.

Väsymyksen syvyyden tunnistaa hyvin siitä

kun alkaa taas elää elämäänsä selviytymispisteiden kautta 

rakentaa arkensa sopimusten varaan

joissa kertoo itse itselleen että tuon kun hoidan niin sitten oon vapaa

saa itsensä selviytymään asioista enää tällaisen loputtoman itsepetoksen avulla

tässä kohdassa tunnistaa sen kuinka väsynyt pohjimmiltaan on

kun ei uskalla eikä tahdo enää luvata asioita edes viikon päähän.

Ei sillä että olisin mitään tekemässä

mitään minkä ne tutuimmat kolme sanaa sisälleen kätkee

mä vaan tarviin tilaa

enemmän vapautta

aikoja kun en ole selitysvelvollinen millään tavoin

mahdollisuuden jossa saan tehdä mitä tahansa ilman että tarvitsee pelätä

millä minä tämänkin tästä toiseksi selitän.

Ja ne kielletyt kolme sanaa olen vaihtanut toisiin

mä hoen joka käänteessä

kyl mä pärjään

toistan sitä kaikissa hetkissä

tietty hymyn tapainen ilme ja tyhjät sanat

kyl mä pärjään

nää sanat on ne jotka mua täällä muilta suojelee

kun mä toistan vaan tätä samaa enkä puhu kiellettyjä ajatuksia kenellekään

kukaan ei voi tulla rajojen yli

ei syyttää mitenkään kuten silloin ennen

kyl mä pärjään pitää mut täällä turvassa

oman tuhoni sylissä

rajat selkeinä, muut riittävän etäällä

hoen sitä jopa itselleni sangen hulluissa kohdissa

jotka eivät järjellä ajateltuna oikein taivu sellaisiksi kokonaisuuksiksi

joissa ensimmäiselle vastaantulijalle tekis mieli todeta

kyl mä pärjään.

Mut ku kyl mä pärjään

mä osaan nää kaikki

itseni, kipuni, toisten sanat

osaan ulkoa kamaluuteni, virheeni, arvottomuuteni

muistan ikuisesti sen miten tehokkaasti yks ihminen voidaan missä tahansa millä tahansa mitätöidä

mä osaan nää kaikki ja se tarkoittaa et mä pärjään paljon paremmin täällä

missä oon ihan yksin

koska tässä mulla on vain mun sisin hallittavana

täällä mun ei tarvi pystyä kestämään sitä kaikkea mihin en osaa varautua.

On riskejä

valtavia riskejä tässä mitä teen

miten pelkojani yritän hallita

ja pelkään et pelko on taas se joka tän otteen saa lipeämään

ja jos mokaan edes yhden sanan verran

tarkoin rakennetut muurit on murrettu sekunneissa

eikä mulla ole enää mitään mihin piiloutua

välinpitämättömyyteeni tietysti

mutta sekään ei suojele pahimmilta

eikä pahimmissa hetkissä ollenkaan

se et kun siihen jää ristituleen

nii ei siinä auta muuta ku kuunnella

kaikki ja kaikki sitäkin kaikkea seuraava

en tahdo

en enää ikinä

voisko tämän pelon tästä nyt sillä tavoin tappaa

että jos käykin joskus niin että tilanne tulee sopivaksi 

etten minä enää pelkoni vuoksi itse tuhoa turvani muureja?

59.

Vihassa on vieraampi sävy

painan otsan pesukoneen viileälle pinnalle

alku takkuaa

menee hermot mä vihaan voitko saatana

jatkan

jatkan

luovutan kun näyttää mukahyvältä

nousen ylös totean että ei 

ei riitä mitenkään päin 

pitää jatkaa

annan itselleni viis minuuttia

en oo koskaan yrittänyt jatkaa luovuttamisen jälkeen

aina ennen oon sitonut haavan kun se ei oo hyvällä onnistunut

nyt ohitan lässytykset, lupaukset, silitykset ja lohdutukset

uppoan vihaani kaksin kerroin

onko tää aina ollut hulluimmissa hetkissä näin 

no tällaista

pesukoneen runko on niin viileä

mun hengitys sekoilee

vihaa on loputtomasti

hetken mietin et pyörrynkö

en veren vuoks vaan kivun

et onko tässä keholla kuitenkin joku raja

joku jota ei voi ylittää

pistääkö se saatana kuitenkin liikaa vastaan

ei hätää en mä pyörry

tasaan hengitystä kun kroppa tärisee

pakotan kädet jatkamaan

en anna ajatuksille valtaa

en mieti miten kävelen kun reidestä puuttuu pala

en mieti niitä muitakaan

oon irti ja totta ja kaikkea yhtäaikaa

nauran mun vihalle

nauran kaikkien niiden äänellä kylppärin laatoituksella

niiden äänellä jotka mua edelleen vihaa

ovat aina vihanneet, halveksineet

ne kaikki sanat mä kerään mukaani

ja jatkan leikkaamista kunnes voin viimein todeta

tämä on nyt hyvä

ja sitten ymmärrän että täytyy toimia nopeasti

sitoa ja siivota

en voi jäädä ihmettelemään tunteen katoamista

enkä voimaa jolla vihani onnistuin ylittämään

nyt täytyy toimia

tai nää jää tähän kun kaikki se palaa taas takaisin.

Kaiken jälkeen istun taas sohvalla

eikä mua itketä

ei viiltely oo mua hylännyt

pitää vaan oppia suhtautumaan itseensä vähän eri tavalla

ymmärtää että itse itseäänkin voi rangaista

senkin jälkeen kun tuntuu että ei pysty

ei tälle oo rajoja

ei ellei niitä itse itselleen peloillaan asettele

ja koska tälle ei oo rajoja

mulla ei oo hätää

vaikka mitä kävis

ei kuitenkaan koskaan käy mitään

jossa mä en enää ois tätä

haavaa ja arpee

nää ei lähde ikinä ja se on hyvä

se on sitä parempi mitä pahemmaks kaikki muu käy.

58.

Voiko siihen vaikuttaa

onko läsnä täällä vai ei?

Voiko ajatuksensa ahdistaa nurkkaan ja pakottaa ne taipumaan

päästämään irti

pudottamaan pois?

Vähitellen huomaan palanneeni tuttuun

ei kovinkaan turvalliseen tapaan olla

mutta tutumpaan kuitenkin kuin menneinä viikkoina

joina kuljin suurimmaksi osaksi irti itsestäni

samassa kehossa pahan kanssa

mutta en silti samalla tavoin tuntevana.

Nyt olen tässä

kokonaisena tunteeni alla

itseviha on niin voimakas että olisin valmis mihin tahansa

jos joku tämän tästä veisi.

Silittelen keittiönlattialla kyyneleet paidanhihohin hokien

miten pilkon itteni valmiiks ruumispussiin

nii ei jää muille nii paljon työtä

kaupassa tuijottelen ostoskorin pohjalle laskemiani teriä

ja mietin mistä kohdasta niillä aloitan

ja entä jos en lopetakaan?

Kotimatkalla puren hampaita yhteen kun tajuun et pakkanen ei enää oo mua multa pelastamassa

ja en osaa täällä yksin mieltäni rajata.

Kukaan ei voi auttaa

(miksi siis puhun kenellekään tai kirjoitan sanaakaan kenenkään nähtäville?)

kaikki mitä teen epäonnistuu säännönmukaisesti

en halua olla olemassa

en jaksa olla minä

en jaksa mun tunteita

en jaksa mun ajatuksia.

Ajatusmyrsky on päättymätön

en saa nukkua kun pyöritys jatkuu ja jatkuu

nää ei hiljene millään

kaikki pitää käännellä kolmestasadasta suunnasta

yks ajatus taukoaa

hyökkää toinen

ja ei siinä mitään

mä tykkään ajatella

rakastan rakennella tarinoita mielessäni

kunhan niissä on joku raja

kunhan saan nukuttaa itseni johonkin ei niin hirvittävän synkkään ja surulliseen tarinaan

mut nyt sellasia ei oo

en oo tiennyt et asioita voi edes ajatella näin valtavan pitkälle

aina eteenpäin

mikään ei lopu, minä en rauhoitu

mun ajatukset tuhoaa mut.

Eikä mulla ole mitään millä itseäni rauhoittaa

viha ei sammu ilman kipua

mut mitä kun kroppa ei siedä niin paljoa kipua

kuin tämä määrä vihaa vaatii

ollaan kierteessä jossa epäonnistuminen kasvattaa vihaa ja yritykset kahlita viha jää yrityksiksi ja mä haluan enää vaan huutaa

en edes lauseita, en kokonaisia sanoja

mä haluan vaan huutaa

et tää menis pois

et mun mieli vaan ois hetken hiljaa

mä en vittu enää jaksa mua.

Tukehdun.

57.

Sovintoja sisimmässä

väsynein ajatuksin hyväksyn 

taivun jo taisteluitta

näin tämä on 

tähän tiivistyy kaikkeuteni

enempään minusta ei ole

toiseksi en koskaan tule.

Ojennan käteni

et voi silittää arpiani pois

vuotavien haavojenkin sitominenkin muuttuu merkityksettömäksi näiden aikojen jälkeen 

et sinä eikä kukaan muukaan

voi auttaa

en edes minä itse itseäni

tämän enempää.

Siksi jään tähän

siirrän itseni pois 

palaan kyllä selviytymisen ajaksi

mutta muistutan sitä sisälläni huutavaa

ettei täällä lopulta ole edes tarkoitus tulla kuulluksi.

Ja että kipu

myös syvin ja tuskaisin

on lopulta vain tunne

pelkkä kokemus tämän todellisuuden varjojen taustalla

ei mitään kokonaista, aitoa saati millään tavoin hyväksyttävää.

56.

En tiedä onko pahempaa ymmärtää

vai olla ymmärtämättä

näiden kyynelten alla kumpikin tuntuu ihan yhtä pahalta.

Pysyttelen etäällä

puhun ja sitten oon päiviä hiljaa

käperryn sivuun

toivon elämää mutta ymmärrän asiat jo

ja tietysti se on vain mun valintaa

paljonko kipua vielä jaksan vastaanottaa.

En erityisemmin enää yhtään

saisinpa huutaa

en saa

siksi leikkaan ihoani

ei sekään tätä ymmärrystä pois ota

mutta uppoanpahan hetkeksi johonkin kokonaiseen.

Painajaisunissa käy vihaisia tuttuja 

aluksi ne ei vaikuta siltä 

ja siks mä aina luulen et kaikki on kuten ennenkin

enkä tajua varoa

herään säpsähtäen

paikallistan aikaa ja vuotta

etsin jotakin mistä pidellä kii

ymmärryksen vallatessa mielen

putoan painajaiseni läpi tänne toiseen

syvempään ja todenmukaisempaan unikuvaan

jossa pitää vetää rajoja joka puolelle

ettei näiden öiden elokuvatkin muutu todeksi

sulaudu tähän epämääräiseen kaaokseen.

En jaksa uskoa että mikään muuttuu enää hyväksi

ehjäksi ja kokonaiseksi

en toivo selkeämpää pahaa oloa

ja koska vaihtoehtoja on surkean vähän

valitsen näistä sen mikä sisältää kipua vähiten

siirrän itseäni kauemmas kaikesta

toivosta, toisten sanoista

en lupaile itselleni että kohta helpottaa

ei se ole ollut tässä elämässä ikinä tarkoitus.

Silittelen käsivarsia talvitakin päältä kun ilma taas lauhtuu ja ahdistus kerää voimiaan hyökkäykseen

jonka voimaa en tahtoisi sisäistää

kotona halaan loputtomia tunteja pehmoleluja

siirtelen ajatuksiani lastenohjelmiin

niissä hetkissä joissa osaan keskittyä edes muutaman minuutin

lohdutan, heijaan, turvaan

vaikka ihan hyvin tiedän etten voi edes itse itseäni tältä suojella

se on mussa

kaikista pahin

mutta koska nyt on aivan pakko leikkiä että pärjään ja selviän

en saa sanoa poispääsyajatuksiani enää ääneen

tai sitten sattuu taas enemmän

niin mä vaan jatkan tätä

tää ei lopu

tää ei helpotu

mut mun täytyy kestää.