104.

Muistovärssyihin upotessani yritän pitää ajatuksen 

et asiat järjestyy kyllä sittenkin pian

kun kaikki murenee viimeisen kerran

silloinkin jos matto kiskaistaan jalkojen alta toisten toimesta

mulle arvaamattomasta suunnasta

jokapäiväinen vaihtoehto on aina olemassa

vaikken kiirehtisikään nykyisyydeltä turvaan

pakenisi sitkeästi mukana kulkevaa menneisyyttä kuolemaan.

Se tarkoittaa tietysti kuolemaa pahempien asioiden kohtaamista

niin surkean syvyistä yksinäisyyttä

läpi-itkettyjä jäähyväisiä

kylmiä, pilkkopimeitä öitä

ja tähän mä silti jään

näidenkin kaikkien uhalla kiljumaan tuulimyllyiksi osoittautuville typeriä mielipiteitäni

vaikka hyvin tiiän

mikään ei muutu

tuho ei edes hidastu.

Koska on pimeässä valoakin

miksi päästää irti pieneksi hetkeksi löytyneestä ymmärryksestä vain pelon vuoksi

totuudet on totta kuitenkin

ne ois totta ilman tän hetken hyviä asioitakin

ihan kuin ne tulevat olemaan totta senkin jälkeen

kun kaikki on taas ohi ja ovi sulkeutuu viimeisen kerran.

Sitten kun kuljen ees taas ikävästä vihaan

kunnes vihan on aika taipua peloksi

ja sit voisin väittää jo unohtaneeni

mistäänhän en todella koskaan pääse yli

mut aika opettaa kuitenkin selviytymään

vaikkei mikään voi korjata ehjäksi

ei enää edes arvilla kirjaillun ehjäksi

jotakin joka on mennyt rikki

rikottu ulkopuolelta ja yhtäaikaa sisältä

niin monta kertaa 

se pitäisi hyväksyä

mut tämän sijasta mä etsin niitä muistovärssyjä

jotka silittää mun sisintä syvimmältä

ja lohduttaa surullisimpien ajatusten vierellä

melkein kuin joku pitäis kainalossa

ja sanois

ei oo mitään hätää

joku jonka sanoja vois uskoa 

edes hetken.

103.

Tänään en osaa järjestää ajatuksia mihinkään

en löydä alusta loppuun

enkä lopulle sijaa

ja kaikki huutaa, kaatuu

väsymys sotkee omiaan

ulkopuolelta kerrotaan uusille peloille päivämääriä

ja mä vaan hajoan.

Temesta vie hetkeks jotakin

ei pois eikä ees paremmaks

luultavasti vain sekavammaksi, unenkaltaiseen tilaan

mut enää ei jaksa välittää

sama se jos itkua on vähänkään vähemmän.

Kuolema kulkee vierellä

joku seuraa mustissa vaatteissa kauempaa

se vois olla hakemassa mua

vaikka todennäköisesti seki on vaan yks niistä toiveikkaammista jotka palaa iltalenkiltä katsomaan musiikkiohjelmaa telkkarista

miettiessäni sitä mustaa hahmoa kauempana

kuiskaan kylmälle:

ottaisit jo nyt

mua väsyttää niin.

Ei se vielä tuu

mut mietin et jos tää ymmärrys onkin valmistumista

ja sit kun on valmis

lähteekin puoliks itsestään

ehkei tärkeimmille ole tarkoitusta

ehkei voimia kannata laisinkaan hukata selitysten löytämiseen

ehkä nyt on paras antaa kaiken tämän kaaoksen tulla päälle

lakata estelemästä, turhaa tsemppaamasta

tuho on väistämättä jo selvää

otetaan tähän kiitos heti nyt jo kaikki nii ei satu enää pidempään. 

Ja ei, en kuole

mitenpä minä itse siitäkään suoriutuisin

mut tänään nää ajatukset on mun turva

pahempaa ei oo kuin viimeinen totuus

tän pahempaa ei tässä maailmassa oo

se et kuolema viedään tietysti

mut eihän ratkaisuja eroteta musta enää hetkeksikään

kun en oo se joka silloin pakolla seinien sisään suljettiin

siks mä turvaan tänään ajatukseen

seuraavaan kohtaan elämäntarinassani

siihen jossa katson kuolemaa silmiin ja totean

taaksejäävälle elämälle

mä ymmärrän sut kokonaan

ja siks osaan luopua

uskallan kuolla

tää on se pahin 

ja lopuks ku ajatukset on tälläinen sotku

ei pahin päätös ees pelota

kaikki muu ennen viimeistä kohtaa tietenkin

mut ei loppu.

Huomenna tämäkin taas pelottaa

mut voinhan kävellä junan alle temestasumussakin

jos tää kuitenkin pitää mua koossa sen verran et osaan valita oikeat ratkaisut ja viedä ne loppuun saakka

nii sithän se on hyvä.

102.

Mä tapan sut

loputtomalla toistolla

toisten seurassa on osattava olla hiljaa

ne ei tajua

kukaan ei voi ymmärtää kun en kai itsekään

ei voi olla olemassa irti itsestään

SINÄ SIINÄ KUOLET

ei se kuuntele

kuka ei

miten minuus määritellään jos pahuus hallitsee

onko jäljellä toista minua

vain tämä joka hyppii näkymättömyyshirttoköysiin iltasaduissaan

sama joka viiltää vihasta itkun läpi suurimpaan pettymykseen

ei tästä ole muuta jäljellä

itsestään tuhoutuvaa ja lopuksi varmistuksena tuhottavaa.

Mä tiesin jo aiemmin ihan hyvin ettei mikään muutu enää vaikken olis yksin

mä ihan hyvin oon tiennyt jo pitkään

ettei kukaan voi auttaa

ei ottaa näitä ajatuksia, tunteita pois

ja silti kai jossain sisälläni elättelin toivetta

et ehkä jokin kohta tästä rikkinäisyydestä vähän korjaantuu

jos ei tarvitse olla niin hirvittävän yksin

et olisin täällä osannut, jaksanut tai pystynyt itse itseäni auttamaan ihan vähän toivon puolelle.

Mitä vielä

kuinka tyhmä ihminen voi olla

ei ajatukset poistu enää kun ne perustuu ymmärrykseen

ymmärtämisen jälkeen et voi ottaa askeleita taaksepäin

toisaalta tieto suojelee uudelta kivulta

mutta tässä kohdassa tämä määrä ymmärrystä tarkoittaa enää vain tuhoa

toivotonta pimeää tulevaisuutta

tai siis lähinnä sitä ettei elämää ole edessä 

yksinäisyys siellä on 

odottaa ainoana varmuutena.

Jos mä en jaksa taistella

itteeni vastaan tai elämäni puolesta

ei kukaan tätä mun puolestakaan voi voittaa

eikähän ne muuta niin toivokaan

kuin et minuus tai pahuus tai mihin ikinä tää mun tän hetkinen olemassaolo perustuu

voittaa kaiken

et keho häviää tässä taistelunsa

pelko vahvemmille

ja sit sen on oltava ainakin selvää

kun sydän ei enää lyö.

101.

Se paha olo katkoo ajatukset

tosta ihan keskeltä noin 

etkä voi mitenkään muistaa

mistä tarinaasi, turvaasi rakensit

aina uusi kuva kuolemasta pyyhkii pois mielestä ne mitä ois helpompi ajatella

mut ei tälle voi mitään

miten mieli pidetään koossa kun se on jo päättänyt kulkea omia teitään?

Se paha olo itkettää viiltäessäkin

se on tullut jäädäkseen 

painajaiset on suoraa kerrontaa kauhuleffoista

joita en oo katsonut vuosiin

mistä mieli tän kaiken keksii?

En jaksa paeta tätä

enkä todellakaan pysty elämään tän kans

sietämään ja jaksamaan

en vaan pysty enää

nyrkit iskee kehoa läpi

lyönnit ei oo riittävän lujia

viilto on typerä naarmu ja liikaa kipua

ahdistus sekoittuu vihaan ja viha kasvattaa voimaansa

ei tätä pitele enää kukaan

mieli tietää ettei hävittävää oo

eli miks ees taistella

minkä puolesta

senkö pohjattoman yksinäisyyden

näitä pelkoja uudestaan elääkseni

minkä vuoksi kaikki tämä?

Tämän hetken 

mut tää viedään joka tapauksessa

mikään ei kestä

ei se tässä elämässä oo tarkoitus

pelko on ja toivottomuus.

Ja kaiken lisäks

mun pahuus on pahempaa kuin ikinä ennen

mä oon hallitsematon

niin monella uudella tavalla hirvittävä

ettei tälle mielelle paranekaan antaa toisenlaista tulevaisuutta

ne sen tietää jo.

100.

Kukaan ei voinut auttaa

tokikin minä sen ymmärsin

kenelläkään ei ollut edes mahdollisuutta auttaa.

Voitiin sanoa sanoja kymmenittäin

vaan ei enää laskea kättä hartioille

kertoa että näin

tai viimeistään varmasti näin 

ei, ne sellaiset olivat kadottivat voimansa jo edellisellä kierroksella

ja tämä läpielettävä nousi toiselle tasolle kun vielä yritin oppia kiljumaan apua

samalla etsien rajoja äänenvoimakkuudelle.

Upotan itseni virsiin 

uskomatta sanomaan 

rakastan kerrontaa kuolemasta

uskomatta itsetuhoni koskaan voittavan pelkääjää sisälläni

upotan itseni yhä uudestaan niihin sanoihin

jotka ovat kai kirjoitettu enemmin lohduksi jääville

kuin turvaksi poispääsystä haaveileville.

Enkä tavallaan edes tahdo kuolemaa

en läheskään kuten ennen

mutta entisyydestä eroten ymmärrän tänään paljon tarkemmin oman painoni tämän järjestelmän kuormana

syyllisyyteni, viallisuuteni ihmisyydessä

sekä elämässä

se taakka on paljon raskaampi verrattuna niihin vuosiin

joina uinuin valkeasta kuolemakuvasta seuraavaan

tuhosin kaiken tämän mikä nyt on korjaamatonta

sen mikä tietysti silloin olisi ollut korvaamatonta

jos olisin osannut, jaksanut saati edes viitsinyt nähdä muutakin kuin itsemurhasuunnitelmani.

Voisin katua

jos tarkemmin muistaisin mitä katuisin

jos nytkään ymmärtäisin

mitä noina vuosina olisin toisin tehnyt

voisin täällä rangaista lujemmin ottein tätä typerää, tuhoa kaipaavaa kehoa

voisin jos tämän kamppailun seassa jaksaisin itseäni yhtään paremmin satuttaa

mutta eipä sekään enää

eihän mikään tietenkään

tätä tai mennyttä toiseksi muuta.

En yhtäkään ymmärrä kuinka syvää väsymys voi olla

en tiedä mihin niin väsyn

mitä syytä enää on olla väsynyt kun on kevät ja aurinko sulattanut tiet talvesta ja monta ihmistä kertomassa että keskity tähän hetkeen

mitä syytä tässä ajassa juuri nyt on tuntea näin pohjatonta elämänuupumusta

selittämätöntä, käsittämätöntä ja loputonta väsymystä

joka ei väisty nukkumalla, ei tuijottamalla, ei tekemisiä suorittamalla, ei puhumalla, ei itkemällä, ei kävelemällä, ei lääkkeillä

ei millään tietämälläni tavalla

tämä vain on ja pysyy hievahtamatta mussa

ja mitä kauemmin tää on tässä sitä vaikeampi mun on jaksaa uskoa tai toivoa

et tää aikois ikinä enää lähteä pois.

99.

Se on itkua lumistaan luopuvilla rantapoluilla

se on itkuna viltin alla aamupalan jälkeen

se on sanoitta kaiken sanoittavissa katseissa

joissa jo ymmärtää

kipu on ikuinen.

Tiesin minä että muutoksen tuoma helpotus kestää vain hetken

ihan tähän syvyyteen en kylläkään olisi tahtonut enää palata

mutta kuka niihin lupaa kyselee

sinne sinä menet minne saakka pohja jalkojen alta viedään.

Tahtoisin osata puhua

jään tuijottamaan lattiaa 

enkä olekaan varma kannattaako enää sanoa mitään

jos sattuukin lisää

mikä määrä kipua on edes mahdollista

kaikki tietysti tämän pahuuden kanssa

mutta eihän loputtomiin voida vihatakaan?

Mistä minä tiedän

mulla on itku joka ei edelleenkään ala mistään

eikä oikeastaan lopu mihinkään

itku joka vaatisi itkettäväkseen tunteja

mutta jonka suljen muutaman minuutin jälkeen pois kymmeniä kertoja päivässä

koska en jaksa enää itkeä

en jaksa enää tietää, ymmärtää 

että kukaan ei voi auttaa.

Haluan olla tässä

mutta epävarmuus jäljellä olevasta tai olemattomasta ajasta sekoittaa olemista

väsyttää entisestään

mitään ei voida luvata jos ei ole mistään mistä luvata

ja mä nään edelleen sen täynnä vihaa olevan sekopään kylppärin lattialla leikkaamassa ihoaan niin kauan että meinaa pyörtyä

sen mä tässä pelossa nään

sen joka olin minä mutta jota en tuntenut

ei mulla ole niin pahoja sanoja kuin joita silloin sanoin

se oli vieraampaa vihaa

tuhoavampaa vihaa

ja sen kans mä sinne johonkin joudun palaamaan

sitten taas.

Turvan repiminen tästä ympäröivästä muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi

sillä tiedän että väistämättä jokainen ohitettu vuorokausi on kaksikymmentäneljä tuntia lähempänä sitä kohtaa

kun mun on pakko katsoa totuutta kokonaisuutena silmiin ilman että mulla on mitään mihin paeta.

En tahto 

en todellakaan

mutta sitä aikuisen elämä on

sun on kannettava vastuu valinnoistasi

ihan koko elämästä.

98.

Mä haluisin sanoo et kaikki on paremmin nyt

et nyt tuntuu paremmalta

mut kun en vaan osaa

en tiiä ettenkö osaa tuntea vai sittenkään vain ajatella oikein vai miks kaikki lakoo entistä pahemmin maata vasten.

Tai ei nyt siten miten silloin siellä yksin

mutta ei tää tunne kuitenkaan hievahda pois mun rintakehän päältä

yritän tsempata 

se ei oo niin vaikeaa kun ei tarvitse olla yksin

voi sukeltaa jonnekin toisten puheen sekaan ja hymyillä melkein kuin joku muu

samalla leikkien ettei tunne totuutta sisällään

mutta voimat tsemppaamiseen riittää vain hetken

ja kun itkee aamulla jo ennen kuutta

sitä tietää ettei päivää onnistu pelastamaan millään

joku tosi tärkee on mennyt liian rikki

ja oon liian väsyny tähän mun sisällä

joo voin taistella vastaan

suorittaa enemmän ja enemmän

mut tää ei aio mennä pois

ja sit sitä vaan väsyy ja väsyy entistä enemmän loputtomaan päänsisäiseen huutamiseenkin

ja lopuks tuntuu vain helpommalta antaa periks

tuu päälle vaan

tee ne mitä sun täytyy

mä tajuun kyllä.

Sattuu koska oisin hetken halunnut voida hyvin

tai edes melkein hyvin

tiiäksä vain sen verran et saa muutaman kerran vetää syvään henkeä ja uskoa edes kolmen sekunnin ajan ettei elämä tähän oloon lopu

tajuun miksei ne sieltä jostain sitä tunnetta enää tän tilalle anna

ja tajuun et tää kaikki hyvä mun ympärillä tullaan kostamaan tosi lujin ottein taas kohta

mä tiiän itsekkyyteni ja velkani suuruuden

ja silti itken miksen ois voinut saada pientä hetkeä irti tästä?

Ku tiesinhän jo valmiiks

et siitä olosta ku sieltä lähtee

sen kylppärin laatoitukselta nousee ja heittää siltä erää viimeisen ihokappaleen veriseltä pyyhkeeltä roskiin

nii päälle se tulee vaikka mihin saakka pakenis

ne on sääntöjä

meidät on ympäröity rajoilla ja on ajan sekä voimien hukkaan heittämistä yrittää tätä vastaan nousta

joskus oon silti saanut hetken

sieltä missä näitä sit päätetäänkään

tiiäksä hetki muutoksen jälkeen on sellasta selviytymisvaihetta

tietty tällä kertaa olo meni yksin jo niin pitkälle ja niin pitkään yli sietorajan

et ehkä siks enää tähän täällä ei jäänyt muutamaa tuntia enempää helpompaa aikaa.

En oikein tiiä ees mihin katella

tai mitä uskaltaa sanoa

oon yhtäaikaa kamalan varomaton ja samalla pelkään niin et tuntuu etten uskalla liikahtaakaan

ajatuksia on niin liikaa ja ne on aivan liian nopeita

pitäis pystyä kasaamaan ne loputtomalla kirjoittamisella

mut toisaalta ne mitä muistan on vaan kamalia mielikuvia kylmistä ja satuttavista lopuista

et en sit tiiä onko sillä väliäkään

vaikka päänsisäinen karuselli ei pysähdy hetkeksikään ja et sen vauhtia vain lisätään ja lisätään

eikä mun ajatus onnistu pysymään kasassa mitenkään.

97.

Ei se oikeasti mee pois missään kohdassa

pakenen vielä

pakotan itteni pysymään pois itkusta

pois voimakkaimmista ajatuksista

tiiän et tää on rajattu aika

loputtomiin ei voi juosta totuutta karkuun

kohta se ottaa kii

kaataa maahan

tekee mitä täytyy

mut haluaisin vielä vähän leikkii

ettei sitä oo

ettei asiat oo niin kuin ne on.

Pystyispä ymmärrystä ees vähän keventämään

et ottais vaan muutaman palan siitä

eikä koko totuutta kerralla

sit ei ehkä musertuis

kuten aina musertuu, hajoaa

mut ei se onnistu

se pitää vaan ottaa vastaan

kaikkien näiden viikkojen, kuukausien kauhut uusiks

ja väsymys viime päivien suorittamisesta

sekä se aiempi uupumus pahaan oloon

kaikki nää tulee kyllä päälle

eihän tänään

saisinko mä edes yhden illan vaan olla tässä

ilman sitä kaikkea?

Kaikki vois olla tässä paremmin

et taistelut ois hetkeks taisteltu ja nyt ei tarvitsis pärjätä yksin

et nyt voitais kuulla ja uskoakin se mitä sanon

kuten oltais voitu jo edeltäneinä kuukausina

jos ois ollu aikaa tai jotain.

Emmä tiiä

pelot on valtavia 

pakenenko pahaa oloa pelkäämiseen

vai meneekö tää toisinpäin

en mä tiiä

mä haluisin vaan yhden hetken hengittää.

96.

Ehkä sanat pakenee

sukeltelee muuttolaatikoihin astioiden sekaan

tai jätesäkkien sisällä roska-astiaan

tai ehkä on tultu taaskin kohtaan jossa sanottavaa ei ole.

Tuleekokaan

jos on pimeää pimeän jälkeen

silloinkin kun aurinko leikkii jo hangilla herättelevänsä uutta kevättä elämään

pelkoa pimeän vieressä ja ympärillä

päällä, alla ja joka puolella

entä jos tähän yhtälöön ei vain mahtuisi sanoja

jotka kertoisivat mistään mitään?

Olisi kipu jonka voisi asetella edelleen kylppärinlattialla ranteille tai jaloille tai miten vain

tärkeimpiä en tietenkään pakkaa ennen viimeistä iltaa

ja silloinkin kaikista tarkimman kautta

mutta kai sekin olis turhaa

jos ei edes tiedä miksi.

En ehkä juuri nyt haluaisi osata sanoa tai kirjoittaa mitään

ehkä nämä päivät on helpompi suorittaa

jos ei tiedä

enempäänsä muista saati tunne

jos ei vaan anna itkulle tilaa

ei sitten tarvitse romahdellakaan lattialle

voi siivota ja pakata ja leikkiä vieraille ihmisille jotakin normaalia aikuista

ja niin

suorittaa

tarkasti ja tarkemmin

vaikkakin todennäköisesti täysin turhan takia

mutta ei kai sitäkään tarvitse tälle keholle kertoa 

joka vielä osaa itsensä näiden päivien läpi pakottaa

vaikkei voimia ole ollut jäljellä mihinkään enää kuukausiin.