me tiskataan yhdessä astioita
jutellaan niitä näitä
sä ojennat mulle kattilan
oon laittamassa sitä kaappiin
kun kuulen sun äänessä kylmyyden:
”Vieläkö sulla on jatkunut se?”
Ja mä vastaan naurahtaen kuin ymmärtämättä ollenkaan mistä on kyse:
”Ai tää astioiden järjestely tiettyihin paikkoihin?”
Sä et kato mua mut sun ääni on jäätä, kun sanot:
”Ei vaan viattomien ihmisten satuttaminen?”
Ja mä tiiän samalla hetkellä et tarkoitat kysymykselläsi yhtälailla itseäs kuin kaikkia muitakin.
Ehdin sanoa vain: ”Anteeks, en mä oikeasti tahallani.”
Sit kello soi, uni loppuu, itku alkaa
en mä oikeesti
en mä ihan oikeesti tahallani tällainen oo.
Itku ei rauhoitu
kello on kuus
puuro mikroon, puuro suuhun
kyyneleitä ruokapöydällä
hoen itelleni osaamatta hengittää:
sun pitää
sun täytyy
mennä kouluun.
Haluaisin lähettää sulle viestin
kertoisin et näin susta unta
pyytää anteeks
mut tiiän hyvin et mun anteekspyynnöt on täysin merkityksettömiä niin kauan kuin oon tällainen
et onhan tää jo nähty
kukaan ei jaksa
kenenkään ei tarvitse enää jaksaa
eikä me ees puhuta
sä jaksat joo leikkiä joskus pakolla
et meidän välit on ok
tiietään molemmat ettei niin oo
mä oon sulle pelkkä pettymys
oon aiheuttanut sulle nii valtavasti häpeää
etten pystyis mitenkään asioita enää korjaamaan.
Kello kuus ja viiskyt tarkistan liian monta kertaa
et avaimet on mukana
sit ulko-ovi kii
juttelen mielessäni itselleni:
ethän enää itke
ethän ennen iltapäivää
ettei kukaan nää?