sellaista kipua jolle ei ole sanoja
puista putoavia lehtiä
joen virtaavaa vettä
ohikulkijoita
tyhjiä keinuja
kiireitä, suruja
menneitä, tulevan pelkoja
kaikki tässä
tämän kivun keskiössä.
Ja mä jään tuijottamaan liian pitkäksi ajaksi käsiä
niiden toisten käsiä
kun ne varmoin ottein tekee töitänsä
taluttaa koiriansa
tekee siinä mitä tahansa
en mä tiiä ees niiden nimiä
mä vaan kaipaan sitä et tää kipu lähtis hetkeks musta.
Ymmärrän ettei
mutta sitä en ymmärrä
et eikö ne muut tunne tätä elämää näin
tällaista kipua tästä kaikesta
miksei ne muut itke kun ne katsoo sitä vettä
joka aina vaan jaksaa virrata
mieti kuin kauan toi vesi on tuossakin kiertokulussa ollut
mieti miten se noin vieläkin jaksaa
muakin lohduttaa
vaikken sen lohtua ansaitsekaan
tai eikö ne muut
jotka niiden puiden viereltä kulkevat
eikö ne koskaan kato keltaiseksi kuolleita lehtiä ja mieti et on niin surullista ettei kukaan voi niitä kaikkia pelastaa
ettei kukaan mitenkään voi niitä hajoamiselta suojata
tuohon ne jää, tuossa ne maatuu
ja ens keväänä tulee jo uudet eikä kukaan muista noita edes kaivata
ja eikö oikeesti kukaan muu koskaan
jää siihen jokirannan kiville itkemään pelkästään sitä tietoa et kuka tahansa selän takana kulkeva ihminen
vois olla se merkitys
se jokin syvin tarkoitus
kaiken kaipauksen päätös?
Tai ei välttämättä edes mitään niinkään pysyvää
vaan vain jokin silta siihen maailmaan
jossa kelvataan ja riitetään
kuulutaan elämään.
Mut ei niiden varmaan tarvi sitä siihen jäädä itkemään
kun niillä kaikilla tuntuu olevan jo paikkansa tässä maailmassa
ne tekee työnsä eikä niitä vihata vaikka ne joskus jotain mokaakin
niin on koska ne ei oo näin perustavanlaatuisesti väärin ja pahoja
kyl kai mä sen pohjimmiltani tajuan
en mä tuohon maailmaan koskaan kokis kuuluvani
vaikka taistelisin kuinka
ja ettei musta voi välittää
enkä mä voi välittää kenestäkään
koska mun sisällä on jotain aivan kamalaa
ja koska mä oon jotain niin hirveää.
Siitä en vaan oo enää yhtään varma
kauanko tämän olon kanssa kestän
osaan kyllä suorittaa
nousen aamuisin
leikin koulupäivät opiskelevani
iltaisin itken
siellä täällä
osaan tämän kyllä
mutta tiedän jo jotenkin liian hyvin
ettei pelkkä suorittaminen tätä vastaan riitä
et lopulta aina tulee se hetki
kun voimat loppuu.