nyt täytyy ryhdistäytyä
kato et sä saa ripsiväriä laitettua jos et lopeta tota
ja mä mietin
siinä vähän ennen kuutta
et miten yksikään ihminen pystyy tähän?
Millä voimilla ne nousee aamulla
miten ne pakottaa ittensä kaiken tän läpi (ja kaiken sen tuhansia kertoja tätä pahemman läpi)
vuosikymmenestä toiseen
okei joo
on pakko et saa rahaa elämiseen
mut miten ihan oikeasti?
Miten on mahdollista ettei jokainen ihminen saavuta elämässään pistettä
jonka jälkeen luovuttaa?
Joo niil on niiden läheiset
ne tahtoo elää niiden vuoks
mut silti
millä ne jaksaa?
Mun sisältä puuttuu se kohta
jolla siedetään arkea
mennään läpi näiden päivien
syksyjen, talvien
siis oisinhan mä sillä eläny
mitä tää oli viel muutama viikko sit
se oli nii paljon helpompaa
kevyempää
mut kyllä kai mä silloinki syvällä sisimmässäni tiesin
ettei se oo mikään pysyvä tila
et tää on
tää merkityksettömyys on kaikki se totuus
mitä ikinä tulee.
Ja vaikka eihän mua kukaan usko
mä taistelin ja taistelen edelleen
yritän pitää kaikin voimin kii suorittamisesta
etten vaan nyt mokais taas tätä kaikkea
on vaan niin kamalan murskaava ajatus
et täs on kaikki.
Ettei oo mitään lääkettä
jota ottamalla tää muuttuis
ei täs oo kyse välittäjäaineista mun aivoissa
vaan täs on kyse mun tavasta katsoa tätä maailmaa
mun kyvyttömyydestä säilyttää itsekuri
silloin kun väsyttää.