181.

Mussa on sellasta vihaa jonka kans en jaksa enää olla

joo viedään terät, viedään sakset tajuamatta mikä on lopputulos

mä en jaksa enää yrittää

ei se niiden syy oo

mun oma vika tietenkin kaikki tää

mut ei sekään muuta sitä etten jaksa enää

en sekuntiakaan.

Elämässä ei oo mitään mitä vielä haluaisin

mä koin tän kaiken jo

elin läpi yksinäisyyden ja hoitoyritykset

lääkekokeilut ja pohjien läpi putoamiset

enää en jaksa välittää.

Ei aidosti ole enää mitään millä olis väliä

oon niin ärsyyntynyt tähän elämäleikkiin

et joudun käydä taistelua mielessä etten kävis kenenkään päälle

huutais vittua ja saatanaa ja miksette osaa olla hiljaa ja ettekö te tajua ettei tossa elämäleikissä oo teidänkään kohdalla mitään järkeä

se että suljette silmänne maailmalta ja totuuksilta ei oo pysyvä ratkaisu

mut tottakai mä tiiän ettei mulle kuulu muiden valinnat

painan kynnet ihoon ja sitten en muista miten hengitetään

kasaan kipeän suunnitelman keholleni

mieli on jo irti ja täynnä tappavaa vihaa

itseäni ja epäonnistunutta elämää kohtaan.

Päädytään siihen et tää on ohi

leikkikää leikkinne

mua ei kiinnosta enää jaksaa tuntiakaan

haluan pilkkoa

viiltää syvemmältä

reidet, kaulan 

ranteiden iho sais mut vaan tuskastumaan lisää

ku ei arpikudoksen läpi pääse kunnolla edes voimalla.

Vittu tappakaa

älä kiduta enää

elämä on tullut päätepisteeseensä

mä vihasin mua aina

tätä helvetin pelleilyä

haluan pois

en jaksa näitä leikkejä

turha mua on hoitaa ku ei elämälle voi hoitaa tarkoitusta

mulla pitäis itelläni olla halu johonkin muuhun kuin siihen

et sattuuhan mua mahdollisimman paljon

ja et onhan kuolema tässä vieressä ihan joka hetki

valmiina valintana

ei se kaipaa mitään sopivaa hetkeä

se on yks sekava sokea hetki ja kidutus on viimein ohi.

Mä en jaksa enää pelätä

syytätte te mua miten tahansa

nii lopulta oon irti siitä kaikesta

mun maailmassa oon kahdestaan itsetuhoni kans

ja se ei enää ees tunnu pahalta

päinvastoin

näin on paras

sillä tätä yhtälöä ei voi menettää

tätä ei voi viedä multa kukaan

eikä tänne pysty tunkeutumaan syytöksillä tai satuttamisella

tässä mä oon turvassa viimeiseen hengenvetooni saakka.

180.

Liikaa liian väsyneelle

vieroitusoireet lääkelopetuksesta

ECT-sarjan aloitus

mä kävelen lumisia polkuja rannalle

etsien vain paikkaa 

tähänkö sitten jään

taskussa avainten seassa odottaa nippusiteet

joo kulkee ne junat

ja siellä kerrotaan olevan vielä virtauspaikkoja

sulaa jääkylmää merivettä

liian monta suunnitelmaa

sama se kuhan otat hengiltä.

Itken taas

ja senkin jälkeen kun en enää jaksais

mua ei voi auttaa ku virhe on muualla

kuin niissä mitä korjaillaan sähköllä tai ketamiinilla.

Oon yksin

ne vei multa terät mutta eivät kertoneet mitä nyt

mä oon liian väsyny

te kerroitte et oon epävakaata roskaa

mikä vitun pelle se siinä

ja mä makaan huoneen lattialla osaamatta hengittää

tahtomatta enää edes järkeillä rytmiä

sydämenlyönnit humisee jossain takaraivolla

vierotusoireita 

ehkä elämästä

ehkä elämän päättämisestä.

Oon tiiäkkö vain aivan liian väsynyt

lopenuupunut kantamaan tätä taakkaa

ei se ollu teidän syy

mun sisin on pilkkopimeä

mieli kiljuu apua ymmärtäen että nyt pitää kuolla

vittu tapa ittes saatanan sika

oon liian väsyny

ne ei voinu auttaa

mä en osaa olla siten miten apua saadessa pitäis olla

nöyrä ja kiltti

mä oon liian liikaa

huudan ääneni pois samalla lattialla

etsin pakoreittiä suosta joka upottaa

nyt en enää kestä

mä yritin

et sä usko mut ihan saatanan monta kuukautta mä yritin kestää

en mä avun arvoiseksi muuttuis koskaan

mut yritin mä silti olla muuta kuin tätä

likaa, roskaa, pahuutta

tekis mieli pistellä sukkapuikoilla ranteet ja reidet

vetää kyljet auki syvemmältä

osaisimpa rankaista kehoa ansioni mukaan

oispa mussa ees se oikein

mut ei

oon yks vitun luuseri jolla on kolme pitävää suunnitelmaa kuolemaksi

ja joka ei saa niistä ainoatakaan toteutettua

joku joka kiljuu apua vaikka muut raivoaa et oo jo hiljaa

ne tietää ettei mun auttamisessa oo järkeä

ku pakenen ja väistän katsetta

muutun yhtäkkiä paholaiseksi

pahuus mun sisältä valtaa tilan

ja tietysti itse olen vastuussa joka ainoasta teosta

epävakaa roska

ota ittees niskasta kii

ryhdistäydy

lopeta toi märsääminen

vittu etsä tajua sun on kuoltava

toi ei nyt auta mitään

sika mä palottelen sut

murhaan ite itteni

satutan syvemmältä

kukaan ei oo yhtä kamala

mä toivon et keinot riittää

et viha hallitsee otteita riittävän pitkään

sydän sykkii taas eri tahtia

se lyö huminaks yhen sunnuntai-illan

mun huulia pistelee kuin oisin juossut

kai sä tajuut tekeväs loppua

omin käsin

omasta syystä

mä oon vanginnut itteni aikoja sit

nyt on toteutuksen aika

älä saatana pakene

mitä vittua sä luulet

ai et joku välittää jos sä riittävästi itket

eksä tajuu et jokainen nauraa sulle

niitä ällöttää sun olemassaolo

ne laskee sekunteja päästäkses susta eroon

eksä sä nyt saatana voi jo kuolla?

179.

Mun on niin paha olla

revin kylppärin lattialla kädestä paloja

sakset on tylsemmät kuin ennen 

leikkaan siks syvemmältä

kovemmin

välittämättä kivusta

sydän lyö eri kohtaan kehossa

ihoriekaleet jää pyyhkeelle

hetken makaan tuijottaen kattoa

ei se vielä riitä

vittu sun kanssas

tsemppaan mut sit oksettaa liikaa

konttaan lavuaarin luo

pitelen itteni päätöksellä pystyssä

mitä vittuu sä ees valitat ei siinä paljoa verta menny

pesen sakset

siistin enimpiä 

paketoin haavaa

siivoan lisää

kerään riekaleet ja verihyytelöt pyyhkeeltä roskiin

avaan hiukset

puen paidan

oon taas vaan rikki.

Makaan sängyllä

maailma on vieras ja vihainen

mua oksettaa edelleen

oon liian väsyny tähän taisteluun

pitelemään itseäni hengissä ei minkään vuoks

nähdäkseni vain entistä syvempää pimeyttä

kohdatakseni vain entistä kipeämpiä totuuksia

oon lopenuupunut

anna mulle rohkeus lähteä?

Ne hokee et on toivoo

mä itkuni seasta etten jaksa enää

ettei se muuta mitään vaikka se sanotaan tuhat kertaa

ne teki kaiken oikein

mä en koskaan mitään

olin väärin alusta saakka

ne ei usko ku sanon

on samantekevää päättää jo tää taistelu

ei kukaan voinut auttaa eikä tässä ollut edes siitä kyse

siellä ei satu enää

siellä mun ei tarvi enää pelätä

ja te kaikki ootte selvinneet jo paljon pahemmistakin

se et mä meen

vapautan teidät taakasta, mun turhista itkuista ja valittamisesta

kaikki voittaa 

kunhan mä vaan meen.

178.

Ihmiset kulkee kaduilla

kuin elämälle ois jokin tarkoitus

ne menee ja ne tulee

hoitavat tän ja sit tuon

viikonlopun ruokaostokset ja auton tankkauksen

mä kuljetan laukussa nippusiteitä ja laastaripaketteja

desifiointiainetta ja tuorekelmua

eikä mua tavallaan ees oo.

Väistän katseet varmuuden vuoks vaikka oon jo irrallani

mulla on nää kaks suunnitelmaa kuolemaks

ja unissa mä nään hautakiven kaiverrukset

oon liian valmis

tiedän sen

oon huutanu apua viikkoja

yrittänyt sanoa etten jaksa

et tätä on kolme kertaa enemmän kuin jaksan kantaa

mut totta kai mä faktat ymmärrän

sen et sitä myöten kaikki on tässä

eikä ole enää mitään yritettävää

pelkkä hengiltä otettava keho ja mun vastuut on ohitettu.

Oon liian väsynyt taistelemaan niitä vastaan

jotka päätettiin jo ennalta

liian väsynyt pettymään

odottamaan aina uuden valheen varassa jotakin hetken helpotusta

jota ei oikeasti koskaan tuu.

Ne tiesi tän alusta asti

ne oli niiden puolella ja mä itse se kaikki nähty pahuus

ymmärrän jo

en vain enää jaksa ymmärtää

haluan pois.

En jaksa enää pelätä

nukuttaa itseäni kyynelmyrskyihin

ja huutaa mielessäni itsetuhoani vastaan

hävityissä taisteluissa panosten tuhlaaminen on turhaa

mua vaan pelottaa

miten luja on tahto kuolla

miten pohjaton pimeys ihmisen voi ympäröidä

ja miten yksin mä tän kaiken kans oon ihmisten luonakin.

177.

Tää ei pääty ennen kuolemaa

tää ei pääty ennen kuolemaa

tää ei pääty ennen kuolemaa.

Se on kylmänä pohjoistuulena kyynelten rohduttamilla kasvoilla

se on öiden painajaisten kilpajuoksuissa

se on joka ikinen hetki tukehduttavana tietona hengitysilmassa ja epämääräisenä tunteena sormenpäissä

ennen kuolemaa ei voi olla vapaa

ilman kuolemaa ei pääse turvaan.

Ja mä tunnen miten keho vavahtelee erilleen mustimmista ajatuksista

itku on vieras

itku itkee yksinään pelastajaa tietäen että aika on rajattu ennalta

pelkään elää

pelkään kuolla

pelkään ymmärtää kuoleman merkityksen elämän loputtoman sekasorron ratkaisussa.

Huutaisin apua

jos sillä olisi väliä

mutta mennyttä ei muuta mikään

kukaan ei voi korjata mun puolesta sisintä

ei millään määrällä selityksiä

epämääräisillä lupauksilla siitä kuinka vielä joskus helpottaa

kukaan ei voi auttaa mua mun puolesta

ja mä itse en enää jaksa edes yrittää.

Siks on kylmä kahdestaan itsemurhasuunnitelman kans

siks että tieto on varmuutta ja siks ettei pakoreittejä ole olemassa enempää

lopeta jo

lakkaa huutamasta

tapa ittes

tee se

sä tiiät kyllä

ja mä oon tässä

ihan tässä 

kuulen huudon

näen asetelman jossa raiteille murskautuu mun ruumis

valmista jauhelihaa teille siihen kerättäväks

jos asetan niskani vasten saapuvaa valoa

ei jää vaihtoehtoja

hassuinta tässä on ajatus siitä 

että sitten ei tarvitse enää jaksaa viiltää

(miten tärkein selviytymiskeino voi tuntua näin raskaalta?)

tää tunne ei mene pois ilman kuolemaa

mutta lopun jälkeen en voi olla enää syyllinen

pahuuden mun sisällä on päätyttävä

eikä mun tarvitse enää yrittää hallita sitä

en voi satuttaa ketään kuolemani jälkeen

eikä mun paha olokaan voi jatkua enää sitten

jos mä vain asetan itseni siihen

vastaanotan viimeisen kauhun ja 

niin

tarina kirjataan päättyväksi pisteeseen

loppusanat ja siinä se.

176.

Olo on vaikeampi

mä nään edessäni mustaa ja sitten mustempaa

mua pelottaa vastuut elämän päättämisestä

mut samalla kannan itsemurhasuunnitelmat selkärepussa tuntien sen olevan ainoa keino jaksaa.

Enää muutama päivä

sitä mä hoen

en puhu itelleni viikoista, en kuukausista

en valehtele et keväämmällä helpottaa

mä oon nähnyt vuodet ja kiertokulut

mä oon elänyt tän läpi liian monesti.

Pelkään kuolemaa

kamala miten pelkään

mut silti turvaan siihen et suunnitelma on

on jotakin vain mun

jotakin joka auttaa varmasti

jotakin jonka jälkeen tää tuska ei enää voi jatkua.

Ja nii mä itken

sängyllä, sohvalla, nojatuolissa ja lattialla

itken yksin ja itken kun yritän puhua

ei ne voi kuulla koska totuus on liian toivoton

mut itken silti 

ja mua väsyttää olla olemassa

mua väsyttää itku joka alkaa ilman syytä mut ei lopu mihinkään

en saa henkeä

en varmistusta siitä että nyt se on ohi

yritän karata temestasumuun

mut liika on liikaa ja tätä samaa pakoreittiä on kulutettu jo kuukausia

jään yksin taistelemaan mörköjäni vastaan.

Tiiän et apu on tässä

tiiän saaneeni valtavan paljon apua

mun kohdalla on yritetty vaikka mitä

mä tiiän sen kyllä

ja mä tiiä et osasto vapaaehtoisesti on kuin tää

paitsi ettei kukaan kuuntele sitäkään vähää

tiuskii vain

ja pakolla suljettu on paikka jossa särjetään lisää

mä tiiän kaiken tän jälkeen

ettei kuoleman siirtäminen oo mikään ratkaisu

aikuiset on aikuisina itse elämästään vastuussa

ja tässä kohtaa myös kuolemastaan.

Lääkkeet yritettiin

ECT myös

niin kamalan monta keskustelua

yritettiin sanoa hyvällä ja pahalla

saada mut tajuamaan jotain mitä en koskaan tuu ymmärtämään

mä tiiän tää on päättyvä tie

tältä tieltä ei käännytä takaisin

ja usein se ei haittaa.

Ne puhuis et yli viikko ilman viiltoja ois hyvä

mut ne ei tiiä kuinka pahaa paha on

kun oon niin väsyny etten jaksa ees viiltää

asioilla on puolia jotka peitetään pinnalta

syystä tietenkin

mut turvaksi sellainen ei oo.

Yhtä aikaa haluun huutaa apua

haluun siirtää vastuun pääni sisäisestä itsetuhotaistelusta jollekin joka sen jaksais käydä

mut ei mun olo paranis silläkään

eikä tulevaisuus muuttuis yhtään valoisammaks

joten samalla mä mietin

et enää hetki

kohta tää on ohi

sit ei enää satu

sä et oo enää se vitun pelle

epäonnistunut luuseri

jota kaikki syyttää

ihan kohta

kaikki on hyvin.

175.

Elämää ei pääse aloittamaan uudestaan

arpia ei voi maalata öljyväreillä ihonvärisiksi

en koskaan voi muuttua

uusien ihmisten luona joksikin muuksi.

Tämä minuus on tukehduttava totuus elämästä

jonka en halua kestävän hetkeäkään pidempään

painan itseni erillisillä käsillä uudestaan pinnan alle

kidutan hapella ja tumman veden mukaansatempaavalla virralla

yhtä aikaa en ole olemassa

kun yskin ja riuhdon kehoani selviytymään illan hengityssekoilun läpi.

Sitä en enää tiedä

kuka rankaisee ja mistä suunnasta

en tiedä miten paljon kohtalo (tai kuka tahansa sen kätyri) jaksaa käyttää aikaansa tämän pimeyden syventämiseen

mutta ilmeisen paljon joutoaikaa niilläkin siellä on.

Etsin läpi öiden pakoreittejä loputtomien ovien labyrinteista

matkustan jokaisessa unessa

on kiire, kiire

mutta ne eivät ehdi odottaa mua mukaan

mä jään

ja yritän kantaa mun harteille heitetyt vastuut epäonnistuen

koirat juoksee karkuun

kanien häkit on täynnä pakoreittejä

ja mä yritän pidellä niistä kiinni

ojentaa itkien parempien käsivarsien vastaan

kukaan ei usko

kukaan ei kuule

kukaan ei voi enää auttaa.

En totta puhuen tiedä enää mitään

hereillä ollessa punon mielessäni reittäni auki

tähän viillän ja tähän ja sitten saksilla

se saksien ääni huumaa mut pelkkänä ajatuksena

mut en viikkoon edes yrittänyt

ja nyt en ole varma miten aloittaessa maltetaan lopettaa

sikäli siihen vaiheeseen päästään

että hyödyttää edes jatkaa

joten keinun olemattomuuteni aallokossa

rannikko muuttuu kuukausi kuukauden jälkeen kivikkoisemmaksi

jotain ne huutaa sieltä korkealta

mut mä oon irti ja oman mustan veteni vanki

jaksamatta ymmärtää vierasta kieltä.

Sitä ne sanat on

että tämä tästä joskus

ja etteihän tämä enää kauaa näin pahana

ette te tiedä

ihan yhtä paljon kuin minun sanoissani on vakuutta ettei mikään enää koskaan

ihan yhtä paljon sitä on niissä sanoissa

et toivoa on vielä.

Ei ole

ei koskaan ole ollut mitään toimivaa keinoa

oli tämä masennusta, epävakautta tai yksinkertaistettuna pahuutta

mikään hoitovaihtoehto tätä ei mukanaan viennyt

joo syytetään asennetta, luonteenpiirteitä

etsi vain vikoja

mutta yhdenkään löytäminenkään ei muuta sitä

että mikään ei oikeasti enää auta.

Väsyttää niin paljon.

174.

Tänään vaikeaa on hyväksyä pimeyden syvyys

en ole ymmärtänyt kuinka kamalan monta vuotta siitä on

kun viimeksi osasin olla innoissani

kun viimeksi olin iloinen

kun vielä elin elämää

jossa halusin tehdä asioita saamani sisäisen palkkion vuoksi

en siksi

että ihmisen nyt vain on pakko joitakin perusasioita hoitaa

niinäkin päivinä kun itkee ettei jaksa enää itkeä.

Tänään mietin sitä miten joskus upotin itseni koirarotuihin

lukemiseen, oppimiseen

halusin tietää

näin mielikuvissani tulevan

mutta tätä niissä kuvissa ei näkynyt

itseäni makaamassa sikiöasennossa huoneeni sängyllä

itkemässä äitiä

itkemässä isää

miksette te ja miksi te silti

ja itkemässä mua

miks saatana en edelleenkään pysty muuttumaan

ei masennuksesta toipuminen kai olisi edes kiinni muutoksesta

näiden tunteiden piti olla hoidettavissa

kunnes niin ei enää ollutkaan.

Ne eivät uskalla myöntää

että lääkkeet eivätkä muut toimi koska oon pilalla eri tavalla

mun kohdalla kyse ei oo aivojen välittäjäaineista

mun elämän ratkaisee se joka on viettänyt kaiken aikansa rintakehän sisällä ja etenee sieltä verenkierron mukana jokaiseen raajaan, jokaiseen hengenvetoon ja jokaiseen sanaan

mun sisällä on pahaa jota ei voida hoitaa

minuus on yhtä kuin pahuus

ja se ratkaisee sen mitä muut eivät edelleenkään myönnä

ehkä ne sitten kun oon kuollut

ehkä sitten totuutta vastaan ei ole enää syytä taistella.

Oon liian väsynyt

aina luulen että tiedän olojeni rajat

että tässä tämä jonka yli ei voi joutua

kunnes löydän itseni jostakin mitä ei edes pitänyt olla

ja mietin

et eikö ne ois jo rankaisseet tarpeeksi

miksi syvemmälle putoamisen sijaan ei vois olla kuolemaa?

173.

Tunnen pilaantuneeni

jo ennen kuin aikapommi sisälläni aloitti naksahtelevan kulkunsa

missä se määrättiin

ensimmäisistä sydämenlyönneistä

nyt ne kattoo mua kuin saastaa

ja mä tunnen sen

se sama sydän lyö verenkierron sekaan osan pahuutta

oksetan, oksettaa

en voi paeta mua 

oon pilalla syvemmältä kuin kukaan näistä voi nähdä

mä aistin

mä tunnen

saatana miten haluan pilkkoa

repiä, tuhota, haudatakin

saatana miten mä sua vihaan.

Keho oon minä mut ei kuitenkaan

jos on sielultaan paha sitä alkaa irtoamaan

vaikka pitelee ovenpielistä ja pöydänreunoista

sitä väkisinkin lakkaa aina vähän olemasta

on pakko

on pakotettua valua kohti kadotusta

sitä missä viimeinenkin pahuus tulee tukahdutetuksi ilman että mun on mahdollista pilata sitäkin.

Oon itkussa

ja itkustani irti

oon ei kukaan

ikuisesti leimattu ohikulkija

on paha olla

ja sitten pahempi

taas vaihdetaan lääkettä

älä laske

mut silti se on viidestoista ja mä tiiän liian tarkkaan ettei yksikään mua koskaan pelasta.

Pahuudesta ei voi parantua

mua oksettaa

haluun leikata

ottaa tärinäksi saakka

siihen asti et silmissä sumenee

tän yhen kerran kunnolla.

Mut ei 

kyl mä tiiän mitä mä oon

saamaton ja arvoton

se pysyy mun mukana

kulkee mun suonissa

ja ainoa mitä voin on tiedostaa

oon mennyt pilalle

jo paljon aiemmin.

Haluun tän pois

haluun minuuden pois

haluun leikata itteni sen kadotuksen reunalle

tuoda tuhoni todeksi ja olla kerran antamatta periksi

en jaksa enää

en siedä minuuttani enää.