Hukkunut
yhtäkkiä itku on kuin marraskuussa
väsymys on selkein tie tuhoon
mutta entä kun toista vaihtoehtoa ei ole?
Ehkä luulin liikaa
toivoin sitäkin enemmän
(vaikka oon vuosia vannonut etten enää ikinä)
se et sä hoidat toisen
ei pelasta sua itseltäs
totuuksilta
mustilta aukoilta
merkittysettömyydeltä.
Ja mä vaan kasaan yhä uusia suunnitelmia
en elämälle
vitut mä tätä osaa tai tajua
vaan kuolemalle, kuolemaan
mun turvaani
lohtuun jota mikään ei voi ottaa pois.
Tiiän itsekkyyden määritelmät
vääryyteni
sen ettei mun pitäis edes ajatella näitä
mut lopulta mitään muutakaan ei oo.
Toivoin et ois
et jos on jokin elävä kiskomassa puolelle
jossa pystyy vielä hengittämään
niin tarkoitus
jokin keino selvitä löytyy kyllä.
Olin väärässä ja nyt kahlein sidottu elossaoloon
niin väsynyt etten jaksa mitään
mut jatkan silti
on jatkettava
ei saa itkeä niin paljon
kuormittaa kaikkia
täytyihän mun tietää mihin ryhdyin tätä tahtoessani
kaikki omia valintoja
kanna vastuus
ja syytökset ei taukoa edes unissa.
Mut totta niistä kaikki on
pitäis olla armollisempi
tätä kohtaa ei tajuta
enkä mä sen parempi ole selittämään
joten vastaan joojoo
ja tuijotan lautaseinää ikkunan takana
sälekaihdinten järjestys muodostaa salmiakkikuvioita
joojoo
mmm
joojoo
eikä ne tajua
se tuskin koskaan oli tarkoituskaan.
Mut mua sattuu
ku itku yltyy ja itkun aihe tuijottaa mua ymmärtämättömänä
ei se sen vika ollu et mä luulin pystyväni tähän
ja ne muut hokee
et sä voi nyt luovuttaa
et sä oo vielä ees aloittanut
ja mä mietin etten taida jaksaa
lasken taas päivät ja raiteet ja kuoleman lopullisuuden
ne väittää et mulle ei riitä mikään
mut seuraavassa lauseessa ne kertoo sen ite
miten en ees yritä tarpeeks
saati et tekisin, suorittaisin, olisin
mä tiiän jo
mut huuto on turhaa
lopulta muakaan ei enää kiinnosta.
Kunpa vaan
kunpa vihdoin..