Mä valitsen tässä loppuani
osakseni tietoisesti
osakseen tahtomattani.
Apua tarjotaan
mut silloin kun avulle asetetaan ehdoksi
viiltelyn on loputtava
mä vetäydyn jo.
Ei musta saa sitä pois
mun mielestä se on epäreilua vaatia mua lopettamaan viiltely kun se lopulta on ainoa tässä maailmassa joka mulle jää
kaikki lähtee
elämä perustuu siihen et kaikki lähtee
mut terät ei voi hylätä
miks päästäisin irti tästä hetkeksikään
miks valehtelisin enää itelleni et kukaan osais mua auttaa
kun pettymykseen niistä on päättynyt jokainen yritys?
Tiiän olevani eri tavalla väärin
toivoton tapaus
siks mikään ei auta
ei se mua yllätä
tulevan pikainen päälle kaatuminen salpaa hengityksen
mut koko ajanhan mä oon tiennyt
tän kaiken on tarkoitus päättyy
eikä tän lopetus oo mikään onnellinen
hyväksyn jo
vaikka pelkäänkin niin.
Itsekkyydessäni roikun kyllä kii kaikessa avussa
ihan just nii kauan kuin yhtään kukaan mua kuuntelee
vaikka tiiän jo
en voi muuttua
en jaksa yrittää muuttua
en jaksa astua askeltakaan sinne tuntemattomaan
on sattunu liian monta kertaa ja lopulta ongelma on aina tarkentunut siihen
miten väärin mä oon, elän ja ajattelen.
Siks tässä odottelen
kuka päättää milloin mitäkin
pitelen teriä ja saksia vuoron perää käsissä
itken enemmän kuin tiesin et kyyneleitä on olemassa
lääkitysmuutos ei auttanutkaan
ei tää pohjattoman kamala olo johtunutkaan niistä
tää onkin vain mä
musta kuuluukin tuntua tältä.
Ja lopuks kaikki on samantekevää
tuleva on pimeys
kylmä, toivoton, yksinäinen ja turvaton lopetus
mä tiiän jo
kyse on ajasta
ei ne ennustele
joku päättää ja sen mukaan sit meet
kanna vastuut valinnoistasi
tiiän mä kaikki kaavat
nii moneen kertaan oon luottanut sinisilmäisesti samoihin valheisiin
enää ei voida tulla selän takaa
mua on sattunu sen verran ettei yllättää voi
ja kun tiiän jo sen
kaiken tän päätöksen.
Kysellään sähköhoitomahdollisuudesta
kirjoitettaisko siihen lähetettä
ei kannata laskee toivoa tämänkään avun varaan
joku keksii aina perustelut
miten väärin oon ollut ja miten en oo riittävästi yrittänyt pahaa oloani kestää
voisinhan mä mennä
jos mun ei tarvitse jaksaa olla se joka siihen pääsystä taistelee
ei se viimeksikään mitään muuttanut
mut ei kai musta silloin aivan näin kamalalta tuntunutkaan.
Saman mä tajuun tässä kuin kaikessa muussakin
avut kannattais jo keskittää mun sijasta niihin
joilla on vielä toivoa
mä oon jo mennyt
mun elämä on jo ohi
vaikka sydän vielä lyö, keuhkot hengittää
ja mieli ymmärtää
ohi tää on
hassua
miten syvälle pimeään voikaan sukeltaa
kaiken avun keskelläkin
pudota vain
ja pudota edelleenkin
tietää
ei täältä ketään voida pelastaa
omia päätöksiä ne on
mennä vaan ja kuolla pois
olisikin niin helppoa
ettei tarvis siihen viimeiseen pimeyteen törmätä
vaan vois lähteä tässä puoliturvan aikana
mennä pakoon sitä mikä seuraavaks on edessä
sitä missä kuolee varmasti.