Mä en usko enää yrittämiseen
siihen et jos teen riittävästi tää helpottaa
jos kuuntelen neuvot ja leikin kilttiä
pakotan itteni jatkamaan itkurajan yli
mä en usko enää et tää ikinä loppuu.
Merenkäynti on rannassa aivan hiljaista
lumet taas sulaneet ja marraskuun pimeys totta
hoen jatkuvasti et kukaan ei oo nyt lähdössä
kukaan tärkeä ei lähde tän enempää
mitään pahaa ei siis tapahdu tänään
ja silti
musta tuntuu et on pakko paeta
saada koko elämä anteeks ja keinuu pois
miten hiljaista on veden alla
kuollutta ei voi syyttää mistään
täällä mä oon virhe
jotenkin väärä aina.
Ja mä katon edessäni sitä tulevaa
jossa mulla ei oo paikkaa eikä kotia
ei ihmisiä jotka kestäis tätä loputonta itkua
koska se kaikki normaali elämä on ehdollista
ensin pitää olla ammatti ja sitten töitä
sitten pitää olla aikuinen aikuisten ihmissuhteissa
osata olla muutakin kuin ongelma ja kuormittava
mut se elämä on ulottumattomissa
mul on olo joka rajaa pois kaiken mihin täällä piti pystyä
ja tätä oloa ei voi suorittaa pois.
Tätä ei voi sen paremmin ymmärtää pois
eikä hoitaa
puhua voi kuten on kaikki nää vuodet puhuttu
mut samalla tavalla umpikujaan ne keskustelutkin päätyy
kuin mun ajatuksetkin.
Eikä itsesääliin saa jäädä
ja pitää ryhdistäytyä
ja aina pitäisi löytää jokin positiivinen puoli
enkä mä sitten enää ymmärrä
mihin näillä valheilla päädytään?
Mä oon lopulta silti yksin
liian kamalan olon kans
sen jonka toivottoman pimeät sävyt väsyttää kuuntelijat
ihan kaikki jotka edes vahingossa eksyy hetkeksikään tähän sotkuun mukaan.
Miks ees hengitän tän hetken läpi
miks kirjoitan näitä sanoja joilla ei oo mitään väliä
miks ees yritän olla olemassa
kun tää ei koskaan muutu tai helpotu?
Miks kiusaan itteeni elämällä
ku oon tajunnu kaiken jo aikoja sitten?