29.4.2022

113.

Joskus mietin
miksei putoaminen vois olla valinta
et miks täytyy aina
miks vaikka asiat ois kuinka hyvin ympärillä
miks tähän mieleen tai tän mielen on näin pudottava?

Et eikö jo viikkojen pelkäämisen kääntyessä helpotukseks
vois saada vuorokautta pidemmänkin hengähdystauon sisimmältään
oisko se nyt niin suuri vääryys maailmankaikkeutta kohtaan?

Tajuun mä et nää valittiin jo aiemmin
et tää on mun sisällä eikä ikinä mene oikeasti pois
mä vaan oisin niin toivonu
edes päivän pidempään helpompaa oloa.

Mut sit ku sä lähet näitä näin vaatimaan
nii kannat sit kans vastuus
ne ei sieltä kattele hyvällä
ne joita ei perustelutkaan kiinnosta
tiiän mä
ja silti itkettää.

Ei itketä pahalla
elämä itkettää ku se ei voi olla yhtään mitään muuta kuin pimeää
tai et se on just sen yhden hetken melkein kuin jotain tavallista
vaikka senkin hetken läpieläessään tietää
tää loppuu taas ja kun tää loppuu niin sattuu.

Oon väsyny selittämään
ku ei tätä voi kukaan käsittää
en ymmärrä eikö ne ikinä kattele maailmaa ajatellen
et valinnat tehtiin jo ennen vaihtoehtojen esittämistä
ja et miten ne kestää olla tietämättä
ja jos ne tietääkin nii miten ne selviytyy ku tieto kaikkeudesta murskaa kerta toisensa jälkeen uudestaan?

26.4.2022

112.

Kahden asian muodostaman yhtälön keskiössä
entisestään pienenevän särkymävaran ja sen tiedon kanssa et ei oo paljoakaan menetettävää 
on aika outoa katsella maailmaa.

Tai et sitä voi ihan mitä vaan ku tietää et kaikki on jo rikki tavalla jota ei voida korjata
sitä voi antaa periks ja huutaa tuuleen
joka kohta sattuu kuitenkin samalla tavalla
voi sitä suojautuakin
varoa sanojaan ja vetäytyä
mut kun hävittävää ei suuremmin ole jäljellä
miks turhaa yrittää pidellä kun ei tämä pitelemälläkään aisoissa pysy?

Se on väsymystä ja loputonta itkua
oloille ei ole oikeutta
syyllisyys on hyvin raskas taakka
kamalan pimeää vaikka aurinko nousee aikaisin ja sen luulisi olevan muita voimia vahvempi
mutta eihän mikään täällä
ei mikään enää ikinä.

En jaksa paeta
tiiän mitä se tarkoittaa
enkä silti jaksa enää pakollakaan paeta.

23.4.2022

111.

Ajatus on kumman haurasta
mikään ei pysy pään sisällä kasassa kolmea sekuntia pidempään
tuntuu kuin murenisin lattioita pitkin nopeammin kuin ehdin tajuta
haen lohtua niin oudoista asioista
että naurattaisi jos ei niin kovasti itkettäisi se miten surkeaa ihminen elämästään saa.

Selittämättömän selkeät muistot ties minkä vuoden takaa sekoittaa entisestään olemassaoloa
niin turhia ja silti niin kokonaisia
tänne ne tulee syyttä
eikä nykyisyydessä ole mitään sellaista
jonka sitten enää muistaisi edes seuraavassa hetkessä
ja kaiken lisäksi kauanko näillä ajatuksilla
tämän sekavuuden seassa säilyy hengissä?

Hammaslääkärin odotusaulassa on ollut lastenkirjassa kaksi kissaa 
en tee tällä muistolla mitään
ehkä tämä on mielen pakomatka
keino pidellä hengissä itse itseään
pyrkimys olla sisäistämättä totuutta itsetuhonsa määrästä ja valmiudestaan viedä asiat loppuun saakka.

Kerrotko vielä miksi tämä on näin vaikeaa ja väsynyttä
kerrotko vielä miksei kaikki päättyisi jo tänään
aikataulut oppii ulkoa nopeammin
kuin elämästään ikinä ymmärtää mitään
haen turvaa ja lohtua loputtomasti
ainoastaan tiedostaakseni
ketään täällä ei voida pelastaa
ja mua ei voida auttaa enää mitenkään.

On pelottavaa
mä pelotan mua
ja mun ajatukset mua vasta pelottaakin.

18.4.2022

110.

Sisällä on jokin hurjan huonosti
tiedän sen kun katson laskevan auringon valossa keinuvaa maata
minun sisälläni on jotakin rikki
ei ehkä sillä tavoin konkreettisesti
kosketettavissa olevalla tavalla
vaan tunnetasolla
kipeämmässä kerroksessa on särö
ollut varmasti ikuisuuden
mutta on yhä edelleen.

Tuijotan kuolemaa silmästä silmään
tiedän että pelkään taas kun tästä liikahdan
pelko vyöryy päälle jos vaihdan edes asentoa
nostan käden pehmolelun turkilta, siirrän viltin pois suojaamasta
mutta niin kauan kuin en liiku
niin kauan kuin katson ympäröivää ymmärtäen irtipäästämisen mukana saapuvan helpotuksen
niin kauan tässä minä en pelkää kuolemaa
haluan sitä
haluan tästä kaikesta pois.

Täältä jossa mikään ei koskaan aidosti muutu
täältä johon en koskaan kelpaa
vastuista, tulevasta
kaikesta.

En usko tietäväni paljoakaan
useimmiten hukun ajatuspaljouteen
mutta näinä hetkinä käärin itseni sivuun jopa omista liian monimutkaisiksi käyvistä ajatuspoluista
näinä hetkinä eroan maasta ja maa minusta
ajatus on selkeämpi
lohdullisempi ja turvallisempi
minä pääsen pois
minun käsissäni on vaihtoehto
minä olen yksin valinnoista vastuussa
niistä viimeisistä askeleista
tässä hetkessä ymmärrys on hyvä
kukaan ei voi kertoa
kukaan ei voi päättää
eikä etukäteen tietää mikä siellä odottaa
joten voin tehdä itsetuhosta entistäkin rauhoittavamman
voin ottaa ajatuksista pois ne jotka huutavat liian lujaa 
ja pidellä itse itseni sen lupauspeiton alla:
siellä sinä et enää ikinä jää yksin.

Ja niin minä täällä teen
näin pysäytän itseni kuolemaksi nimettyyn turvaverkkoon enkä anna vajota enempää
en tänään.

17.4.2022

109.

En tahdo päästää irti
mutta en jaksa pitää kiinni.

Elämä on aamusta saakka sama
en tahdo, en jaksa ja sitten jo kuolema
kehä kiertää uneen saakka pään sisällä
viilto tuosta, helpottaisiko se
tuskin ja kuka senkin haavan jaksaa hoitaa
upottelen itseäni puolihuomaamatta muuhun
asioihin jotka ei todellakaan mulle kuulu
etsin perusteluita joita en itse edes tarvitse
taistelen kaiken puolesta
vaikkei mua oikeasti kiinnosta
mut kuinka paljon helpompaa se on
kuin miettiä loputtomalla toistolla viimeistä valokeilaa ja tätä typerää kroppaa murskaantumassa siihen 
omaan kuolemaansa.

Haluun mä olla tässä
kai
satunnaisesti joskus joitain hetkiä
mä haluan olla tässä jos joku vielä muuttuisikin
tiiän kyllä ettei
et nyt on näin ja kohta tätä huonommin
et mun elämä menee sitä polkua
suorilta pimeään
voin mä uskotella valheista totuutta
et tähän muka vaikuttais se paljonko itse yrittää
uskooko hyvään vai ei
mut tiiän mä sisälläni
suuremmilla voimilla nää tiet on valittu
käännetty meidät kulkemaan sinnekin jonne ei uskalleta ennakolta ees vilkaista.

Yhtälailla mä pelkään kuolemaa
kuin mä pelkään elämää
en pääse paremmin piiloon
halaan vilttiä ja painaudun sohvan selkänojaa vasten
selittelen turvaa sisälleni siitä etten oo yksin
vaikka törmään kyllä ymmärrykseen
ettei kukaan oikeasti voi tän kans auttaa
mua tältä suojella.

Ja vaikka voisikin
mitä hyötyä siitä ois
kun nää on valittu jo siellä kauempana
ja ne eivät tasan kuuntele yhtä ainoaa perustelua
liekö ovat koskaan olleetkaan muodossa jotka palautteita vastaan olisivat ottaneet
mutta tän voin ymmärtää vain yksin
muut eivät uskalla antaa mahdollisuutta sille
ettei millekään täällä voidakaan mitään.

12.4.2022

108.

Yksinäisyys ja sitä ennakoiva ihmissuhteiden monimutkaisuus löytää ajatuksista uusia selityksiä
hämmentyneenä kokoan yhteen vuosien loputonta toistoa
jään tavallaan tahtoen sivuun
osaltaan haluaisin kuulua johonkin
jaksaa vähän pitää yhteyttä
olla muutakin kuin aina yksin
mut en lopulta kuitenkaan aidosti
en ainakaan kuten muut
haluan olla muiden seurassa
mut mulla ei ole voimia olla ihminen.

Unohdun oman maailmani pyöritykseen niin
etten muista ulkopuolelta mitään
ja siks on usein helpompi seurata sivusta kun muut on ja pysytelläkin poissa toisten tieltä
antaa niiden elää jotka sitä paremmin keskenään osaa
olla sotkematta enää enempää omalla synkkyydellään.

Mulla on edessä pelkkä mukatulevaisuus
samalla kun muut kasaa sellaista todellista
en näe värejä
ei niitä pimeässä erota
ja valojen sytyttäminen tänne on loppujen lopuksi vain enemmän tuhoavaa
sillä oon liian tottunut tähän mitä tää on.

Turha taistella totuuksia vastaan
toivon valaminen tuntuu enää vähättelyltä
ei ne pahalla
mut en minäkään hyvällä tätä 
vihaan vain
enemmän ja enemmän mua.

9.4.2022

107.

Ajatus toisenlaisesta lapsuudesta sattuu jo niin
että annan itkuni enää alkaa siitä
sitten käännän kaiken tämän kivun pakolla kylmäksi kuolemiseen
toivottoman tulevaisuuden käsitykseen
en pysty enää ottamaan vastaan kokonaisia ajatuksia siitä
miten eri tavalla kaikki vois olla nyt
jos ois vaan ollut silloin joku joka ois jaksanut välittää
pidellä kii
olla turvana, suojata
miten tahansa vain kannatella
peitellä sivuun siltä valtavalta pelolta
jos vain olis ollut joku 
tai ehkä kuitenkin kokonaan toisia ne
jotka tämän sisäisen turvattomuuden silloisesta sisääni asettamisesta olivat vastuussa
jos siinä oiskin ollut vain sellaisia
jotka eivät ois halunneet niin kovin särkeä ja satuttaa
kertoa ettei musta ikinä mitään ja sitä miten hirveä kokonaisuudessaan oon.

Tiedän että nyt syy tästä olosta on yksin mun
ja ihan hyvin senkin et ihmiset selviää paljon pahemmistakin
mut niistä ollaan aina hiljaa
jotka eivät kestäkään taakkansa alla.

Se ois jo helpottavaa
mulle ois helpottavaa jos lakattais asettamasta hirvittävän suuria (muille normaaleja) tavoitteita
kun itse jo tiedän
vaikka miten kaiken tämän suoritan
mun tunne enkä minä tuu ikinä muuttumaan
ois helpompaa et vois keskittyä ennemmin sietämään tätä mitä kaikki nää vuodet ovat olleet täynnä
ja kaikki elämä tulee jatkossakin mulle olemaan
kuin pyrkiä eroon kuvitellen että siinä joskus onnistuisi
että se sellainen normaali ois mun kohdalla edes mahdollista.

Mutta kun sä oot niin nuori vielä
vitut ne tiiä mistään mitään
eikä se ikäkään oikeasti ole tae mistään
kaikki voi olla nyt aivan yhtä päin helvettiä kuin on neljänkymmenen vuoden päästäkin
ette tiiä
ei kukaan
joo enhän mäkään
mut sen mä tiiän et tätä väsymystä on liikaa
enkä jaksa enää yhtäkään valhetta elämästä
tai tästä selviytymisestä
sekin hajottaa vaan lisää
kiljua tuuleen ilman että kukaan uskaltaa myöntää vastatessaan et saatan olla oikeassakin.

Sit ne hokee aina sitä etten mä oo kokonaan luovuttanu 
koska oon hengissä ja suoritan
ihmettelen aina uudestaan kuka mun ajatuksiin pääsee niin käsiks
mistä ne oikeasti tietää mitä mä oon ja mitä en
miten nää tunnen ja elämäni ajattelen
voihan ne väittää etten oo luovuttanu
jos niiden on helpompi sietää sellaista totuutta
mut meneekö se aina niinkään et vasta itsemurhassa onnistuessaan voidaan sanoa et ihminen on oikeasti luovuttanut?
Onko todella niin että elossaolon vuoksi ei voida myöntyä tietoon joka on totuus kaikkien silmien alla
oikeastikko?
Ja miten määritellään toivosta luopuminen, elämässä luovuttaminen? Paljonko tässä määrityksessä uskalletaan antaa hintaa pelolle? 
Onko kauempana pakoilevien yksinkertaisempaa vain vältellä tietoa pelon voimasta silloinkin kun se on jo ainoa keino joka määrittää toimintakyvyn, pitkään senkin jälkeen kun jo ymmärtää: mikään ei ikinä tule muuttumaan. 

5.4.2022

106.

Elämä menettää tarkoitustaan yhä nopeammin.

Kuolema kirii kummasti vierelle
ilman et arki antaa sille yhtäkään oikeaa syytä palata mua halaamaan
silti se on ja pysyy ja kysyy
miksei jo tänään?

Et miks enää yhtäkään itkua
miks turhii sanoja
ylimääräistä kipua
miks tätä kaikkea
kun mikään sisällä ei tule muuttumaan vaikka kuinka sattuu?

Eikä niistä puhua kannata
ei ne siitä puhumalla oikene
minä en
koska en vaan tiedä mitä enää tavoitella.

Taistelut taisteltiin
mut tän typerän mielen kans sekä voitolla et häviöllä on aina juuri sama lopputulos
mä oon tässä
tiedostaen etten muutu
mitä järkeä ikinä oli tahtoa yhtään mitään
ja mitä enää tahtoisin
kun tiiän et tätä samaa kaikki on
mitä mä ikinä saan
oon liian välinpitämätön
en vaan tunne sitä jotakin 
elämänydintä
mistä mä tiiän miks täällä kaikki tää pitää kestää
jos mikään ei koskaan oikeasti tunnu siltä
et hei tän takia
tän vuoks 
elossaolemiselle ei kai ole edes mahdollista löytää tasapainoa kun on liian monta vuotta taistellut tätä samaa päättymätöntä taistelua
ja ottanut kerta toisensa jälkeen vastaan suurimmat iskut itse itseltään
omilta ajatuksiltaan.

Et miksei tänään?

4.4.2022

105.

Vaikeaa nähdä mitä järkeä on enää yrittää taistella omaa mieltänsä vastaan
kaikki nää on päätetty jo muualla, paljon mua aiemmin
miks turhaan yrittää huutaa yhtäkään ajatusta hiljaiseks ku häviää kuitenkin?

Väsymys on tummaa mukanaan upottavaa vettä
ja mä meen siinä virrassa
en nää kuin toinen toistaan pimeämpiä pyörteitä
vajotessani edelleen.

Mitään ei voida pysäyttää ulkopuolelta
ja mun voimat loppu sillo joskus
kuukausia sit.

Joo oon mä täs
ja kaiken tän teidän mieliks suoritan
tahtomatta ite mitään
tietämättä edes mitä haluaisin tahtoa
jos sen verran jaksaisin
et jotakin voisin ajatella tahtovani.

Ota tää pois
tästä ihan kaikki
menneet ja tulevat
minut ja muut 
ihan kaikki
vie vaan mukanas
en mä tarvi enää tätä
ja kun kevät ei tullutkaan enkä osaa kävellä ikinä itkemättä
nii emmä tarvii tästä elämästä mitään
mä en tarvi mua
mä en tarvi surullista tulevaa
en tän hetken turvakuvitelmaa
ku kaikki on kuitenkin tätä samaa
alusta loppuun
ja väsymystä
johon ei auta uni
ei valvominen
ei ne itkuiset lenkit
joita kävellessäni päädyn epämääräisinä hetkinä nojamaan puita vasten
yritän muistaa hengitysrytmin
vaikka tunne on vahvempi
kannatelkaa mua
vittu kuulkaa joku nyt jo
en pysty tähän enää
ja ei, ei se oo tarkoitus
ja millä sä tän veisit
mä muutun pahemmaks
ajatus tummenee 
on tosi syviä iltoja
nukutustarinoina puukoniskut
ja toisina muistovärssyistä valmis elämä
valmiina kuolemaan mä nukutan itteni yhden yön yli
lupaan aina uudestaan et kyl mä vielä
kyl mä pääsen pois
ja katon mielessä loputtomalla kelalla kehoani murskautumassa raiteille
ja niitä muita ku ne kerää tän kaiken typeryyden valmiina jauhelihana ruumispussiin.

Mul on täällä vain viha jota ei kykene käsittämään
ja elämä jota ei pysty hallitsemaan
ja pahin on silti vasta edessä.