14.7.2023

227.

Ne ties mitä ne teki
ne tahto polkee, halveksuu, satuttaa
ne ties menneisyyden ja ne päätti uusii sen
et viimein ymmärtäisin arvottomuuteni
ne teki tietoisen valinnan
ja mä yritin puhuu ja pyytää
mut ei niitä kiinnostanu kuunnella
ne tahto särkee.

Ja mä tahdon nyt
mä tahdon polttaa itteni
sirkkelöidä jalkani
työntää lihamyllyyn lopun kroppani
mä tiiän et kuolema on ainoa ystävä
se sellainen
joka ei lopulta oikeasti vihaa.

Ja mä tiiän et mun on päästävä pois
ettei tässä voi hengittää
et pelko pitelee otteessaan just niin kauan kuin elän
enkä kestä näin enää hetkeäkään.

Mä oon aina ollu niille vain yks vitsi
pilkkuvirhe maailmankaikkeudessa
vihaan mua enemmän kuin ne ikinä ymmärtää
mut ei se mitään armahdusta takaa
päinvastoin
se tuo vain yhden uuden syyn jatkaa.

Mun vapautus on itsemurha
kuinka monta vuotta oon sitä rakastanu
ja edelleen rakastan
tiiän et keinot on tässä
mun omissa käsissä
ja tiiän tasan millä äänensävyllä tällaisista pelleistä puhutaan
vitun luuseri joka vaan suunnittelee
mut ei ikinä toteuta
kerrotaanpa se sille vielä
vittu mikä luuseri
ja se katse ei jätä tilaa yhdellekään kysymykselle.

En osaa ohittaa tilannetta olankohautuksella
oikeassahan ne on
kuolekuolekuole
KUOLE VITUN ÄÄLIÖ
ja mä tiiän mitä pitää tehä
enkä silti etene.

Hakkaan nyrkein edelleen elossa olevaa kroppaa
ei tässä oo kyse mistään elämähalusta
tai siitä et uskoisin koskaan asioiden muuttuvan paremmiks
en mä sellaisten asioiden vuoks tätä sekuntia läpi hengitä
vaan sen pelon
sen syvän ja tukehduttavan pelon takia
sen joka lamaa kehon ja pysäyttää kyyneleet
en odota enää ihmettä
ja tiiän liian hyvin ettei kaikkiin ongelmiin oo ratkaisua
ja sen et mä oon yks niistä
silti käperryn vihani väsyttämänä kylppärinlattialle
kysymään miksei kukaan voinut pitää kii?

3.7.2023

226.

Ei sellaisia sanoja ole
joilla määritellä elämän merkityksettömyyttä
se on vain tyhjyyttä katseessa
kylmyyttä ohikiitävien hetkien seassa
se istuu totuutena olkapäällä
eikä siitä kiinnipitäenkään löydy kuvaavaa sanaa.

Irti
menetetty
iloton
turha
väsynyt
kadoksissa
en minä tiedä
enää muuta kuin etten tiedä.

Irrotanko vai irtosinko
kuka valitsee alkuperäiset ja niitä seuraavat
kuka päättää
mikä tie risteyksestä suljetaan
jälkeenpäin välinpitämättömänä todetaan
katsos
tällaista sen kuului ollakin.

Ei kuulunut
mutta mitä se oli
mihin se katosi
mikä sen vei
kuka sen uskalsi ottaa
ja mitä nyt tapahtuu?

Ja millä edes selittää
jos ei itsekään ymmärrä
jos seisoo myrskynsä reunalla
päästämättä irti päästääkseen irti
kuka kehtasi vaatia selityksiä
väittää että totuus olisi totta vain sanoitettuna?

Miksei se ole totuutta yhtälailla tyhjissä hetkissä
lauseiden väliin unohtuneissa tauoissa
sivuutetuissa vilkaisuissa
niissä täysin merkityksettömissä valheverkoissa
joita onnena kuvataan?