210.

Muita elämiä ei ole

eikä näillä taidoin edes tule

kuin tämä mikä sattuu

ja se toinen missä ollaan aina yksin.

Vaihtoehtolista kapenee

uutisia ei kannattais lukea

kohta kukaan ei saa enää apua

kohta oon yksin huusin tai en.

Joojoo kaikki on ihan hyvin

kaiken on oltava ihan hyvin

koska ei tähän kohtaan jää muille oloille tilaa

miten romahtaa jos kukaan ei ehdi kuunnella?

Ja toisaalta

miksi edes romahtaa jos on maailmassaan näin samantekevä 

miksi sallia itsensä edes itkeä

jos enemmän sattuu poispakotetut kyyneleet

ja kipu ja veriset vaatteet 

miksei kiduttaisi

satuttaisi entistä lujemmin

miksei?

Anteeks

mä tiiän mun ois pitänyt kuntoutua

oppia jostakin kaikki se elämä jossa ollaan oikein

eikä jäädä vääriin kohtiin kii ja unohdeta että kuitenkin vastuut on jokaisen omilla harteilla.

209.

Tätä pelkoa ei kukaan vie koskaan pois

tämän kanssa kuka tahansa olisi aseeton

ja mä murrun murtumistani hakeutuessani nurkkiin ja seinänvieriin ja upotessani suojelusenkelin sanoihin.

Tuttujen asioiden pitäisi rauhoittaa

mut ei tätä kaaosta mikään hallitse

pelkään niin etten osaa edes sanoittaa pelkoani

mitään hätää ei tavallaan ole

mut silti kaikki on aivan väärin ja kamalan epävarmaa ja pelottavaa.

Istun kylppärinlattialle

etsin pitkään kohtaa käsistä

tänään en tavallaan halua kipua

haen vain lohtua

ja ranteista aloittaminen tarjoaa sen

jos muistaa ”katsella” kipuaan

eikä yritä ohittaa vaiheita nopean ratkaisun toivossa.

Jossain kohtaa laitan silmät kiinni

biisit karkaa kauemmas 

alan tunnon perusteella katsella käsivarren kipua 

en tänään osaa asetella mitään ratkaistavaa kivun kohdalle

mutta tähän prosessiin osaan luottaa

ei kipu kipuna koskaan petä

jos minä en sitä.

Jossain kohtaa siirryn saksiin

kun oon irtoillut todellisuudestani riittävästi

mun turva lakkaa laastarin ja sideharsoon

mut jos pidän tämän aina lähelläni

ei ne pelottavat tunnu niin pahalta

kai.

208.

Ymmärrys asettuu syvemmälle

mikään ei palaa enää ennalleen

mut miten säilyttää edes nykyisyys?

Pelkään joka sanaa

joka lausetta

valmistaudun uutisiin joita en kestä

sitä aikaa kun yritän sisäistää kuulemani

ja ymmärtää päättääkö tää kaiken vai pystynkö vielä hengittämään

mun kehon valtaa jokin kokonaisvaltainen sanoittamaton tunne.

Joka lauseesta

joka sanasta

sama paniikki

tiiän etten voi ennakoida kaikkea

tiiän etten kestä enää enempää

ihan yhtä hyvin kuin et kaikki tää oli vain sitä elämää

joka oli tarkoitus oppia elämään jo joskus kymmenen vuotta sit.

En ihan oppinut

nyt asettelen mielikuvissa itseni raiteille

saako siihen käpertyä

riittääkö niska vasten raidetta

kuoleehan siihen

lupaatko?

Tätä jotakin on liikaa

pelkoa, turvattomuutta, epäselvyyttä 

en voi ennustaa mitään

mut en voi myöskään luottaa mihinkään.

Viillot on vain vanhoissa kuvissa

niissä muutamissa laastareissa ranteilla

missä mun kyky satuttaa itteeni?

Kuolema suojaa

mut ei jos sitä ei tee

tiiän et jos tänään meen

mun ei tarvi kestää enempää niitä uutisia

joita en osaa käsitellä.

207.

Minä tiesin

osa kivusta on vain sitä mitä et voinut puolesta elää

kaipausta elämään jota seurasin sivusta

ei ketään kannatella loputtomiin tällä puolen

vastarannan tuulilla on kumma voima

ja meistä jokainen lopulta jokseenkin hauras.

Sitä se kipu oli

kaipuuta kokonaiseen elämään

kadotettua rohkeutta kurkistaa aidan toiselle puolelle

tässä minä olen

elämättä.

Lähtisin elämään

etsisin ihmiset ja kaikki ne tarkoitukset

miksi selvitä tämän myrskyn yli kun uusi nousee jo taivaanrannasta

lähtisin

jos jollain tavoin olisi vakuutettu

ettei joka kerta putoa vain syvemmälle yksinäiseen pimeyteen.

Enkä sitten enää jaksa

suljen sälekaihtimet kevätauringolta

vihaan tyhjien sanojen täyttämiä keskusteluja

yhtälailla kuin kehoa jota en jaksa enää leikata

mieltä joka vannoo kuolemansa aina uudelle päivälle

laskee tunnit ja kilometrit ja viimeisen hengenvedon

ja luottaa niin kovin

on aika ajasta aikaan

ja tämä se päätöslause.

206.

En jaksa elää elämääni näin

en osaa muuttaa enää mitään

pysyn pimeässä itkin tai en

vastaantaistelu on merkityksetöntä kun aseita ei ole

muiden varassa on se viimeinen toivo

että jos tällä lääkeyhdistelmällä ees vähän helpottais.

Uskon et ne tietää

ei tähän enää mikään auta

en oo varma ketä totuudelta tai sen seurauksilta suojellaan

tuntuu väärältä lähteä

mut ainoat unikuvat joihin osaan itseni rauhoittaa

käsittelee kuolemaa

sitä synkintä osuutta itsemurhasta

viimeistä kipua.

En enää tiedä kuinka hengittää tämän olon alla

rahat on loppu vaikka kuinka hoidin kaiken ohjeiden mukaan

ne väitti et korvattavuudet saadaan

mut entä kun ei

kuka nää enää jaksaa hoitaa

mun on päästävä pois.

Mussa on sellaista turvattomuutta

joka sattuu 

missään ei oo hyvä 

eikä varsinkaan kun tietää et kaikki lähtee

et elämä perustuu muutokselle

enkä kestä edes niistä yksinkertaisimpia.

Väsymys on tumma viitta harteilla

kyyneleet kuivuu poskille kun en enää jaksa välittää

ottaisit tän pois

jos mä anelen polvillani

lupaudun tästä eteenpäin mihin tahansa

ota tää nyt vain pois

en jaksa enää elää.

205.

Mulla ei oo sanoja kertoa

vihaan itteeni

mut ei se oo se ydin

se on varjokuva pinnalle

se mihin sanat riittää.

Nää jutut on syvemmällä ja paljon kipeämpiä

en oo viiltänyt viikkoon ja kun tästä tunteesta aloitan

jota en osaa edes nimetä

epäilen ettei jälki oo siistiä.

Mut sama kai se

sama koko maailma

turhaudun siihen miten merkityksetöntä kaikki on

haluan repiä itteni auki löytääkseni kyvyn tuntea jotain muuta kuin tätä

kyvyn välittää jostain muusta kuin itsetuhostani.

Mut ei se nii mee

ja ikinä mä en riittävästi kipua kestä

en pääse lihakseen

vain siihen rajalle

ja sit aina oksettaa liikaa

kädet tärisee ja mä luovutan

aina mä oon se joka luovuttaa ensimmäisenä

vitun luuseri

mulla ei riitä sanat tähänkään

joku vie niitä pois

ajatuksia on kymmenen miljoonaa

mut ne on välähdyksiä

unikuvia painajaisöistä

haluisin huutaa

huutaisin nyt jos uskaltaisin.

En sanoilla 

en apua

kun ei tähän mikään auta

huutaisin vain tätä pois

kauemmas

todellisemmaksi

tappaisin tätä sillä huudolla

siirtäisin tätä kauemmas jotta se ei pystyis jatkamaan mun tappamista

ei se taida niin mennä.

Mua väsyttää

aamulla en millään ymmärrä

et oon joskus ollu sellainen kuin noi muut tuolla

nousee arkiaamuisin muillakin motivoinneilla kuin itsemurhasuunnitelmilla ja viiltelykuvilla

mä oon joskus jaksanu

mä oon joskus osannu välittää jostain

uskoa tulevaan.

En kestä tätä

en siedä tunnetta sisälläni

mussa on kipua

epätotta ja turhaa 

mut silti se on.

 

Nään mustaa ja sit vieläkin mustempaa

vihaan vihaan vihaan

haluun polttaa, repiä, raivota

vittu saatana tuhota

mut ei täs mä oon

aina vaan

nojaan sohvan selkänojaa vasten

oottelen itkua

tunnen sen tuossa

mut en jaksa enää siirtää sitä

huutaa sille

olo kaataa mut vähän väliä

en halua iltaa ja sitä itkua

jonka kans en osaa hengittää

ja silti tiiän et muuta ei oo.

204.

Oon väsynyt

väsyneempi kuin uskoin olevan mahdollista olla

en löydä kuoleman vierelle toista tietä

hoen vain sitä et kyllä ne vitun luuseritkin onnistuu 

kun tuntuu riittävän pitkään riittävän pahalta

ei oo muita teitä

voin selvitä huomiseen

kuunnellakseni kylmiä sanoja

sitä miten kukaan ei voi viedä tätä oloa tässä hetkessä pois

ei vaikka mä en enää jaksais ollenkaan

ja mä tiiän sen kyllä

ei täällä ihmeisiin pystytä

ja et jokainen lääke toimiessaankin vaatii viikkoja vasteen saavuttamiseksi

en vain enää kestä

en jaksa tiedostaa et tää oli tässä

odottaa ihmeitä joita ei kuitenkaan tapahdu

mulle on ihan sama

laskiko ne tän kohtalosta

vai onko kaikki syy yksin mun harteilla

ei sekään tätä taakkaa enää helpota

mikään ei enää auta.

En haluais muistaa mitään

muistot vaatii enemmän voimia kuin mulla on

ne tulee silti

ne hyökkää jostakin vuosien takaa

mitättömiä pikkuasioita

täysin samantekeviä

ja silti ne ei mee pois.

Yritän sinnitellä

että tästä tämä tunti ja sitten tuo

voin kuolla huomenillalla ilman sen suurempaa merkitystä

voin kuolla nyt tietäen että kaikki todella yritettiin

jotta lopputulokseksi saavutettiin vain tämä.

Sattuu 

ei satu 

miten voi sattua jos ei jaksa tuntea

en tiedä

en halua tietää enää muuta

kuin että onnistuu ne vitun luuseritkin

kun on riittävän pitkään riittävän paha olla.

203.

Ja asetellessani saksia haavan reunalle

kerätessäni mahdollisimman paljon ihoa leikkausterän alle

saadakseni paremmin sitä pois

mä mietin vain sen miehen hymyileviä kasvoja eteisessä

ja sitä etteikö se oikeasti hetkeäkään miettinyt millaisia seurauksia sen päätöksillä on?

Mä oon leikkinyt turvaa

ontuen mutta kuitenkin

kuunnellut vakuutteluja siitä ettei mikään ole nyt muuttumassa mihinkään 

ja mä oon maannut monta päivää tän oloni kans huoneen lattialle

piirrellyt reittiä raiteille

mielessä ja paperilla

enkä välttämättä olis jaksanut enää enempää.

Totta kai mä ymmärrän ettei turva koskaan ole turvaa

se on näennäinen selitys maailmaa vastaan

joka kuitenkin lopulta aina voittaa

me ollaan marionetteja

oikeasti kyse on vain siitä kuka tottelee käskyjä ja kuka ei

niin ne valitaan

turvankokijat ja turvanhakijat

eikä täältä toiselta puolelta näillä taidon enää pois pääse.

Kättä polttelee sitomisen jälkeen

haluan hakata sitä seinää vasten

kipu ei sammukaan totutusti enkä tiedä mitä nyt kuuluu tehdä.

Tai tiedän hyvin että pitäisi jatkaa reidestä

ensin viilto ja sitten sakset

mut tän pahoinvoinnin kans en tiedä miten.

Pitäis siirtää fyysinen keho

sen tuntema kipu sivuun

jotta henkisestä sais ees jollain tavoin siedettävää

edes hetken ajaksi

mut ne mitä tää mieli vaatii on niin hirveitä juttuja

etten tiedä miten niitä vois enää edes turvankuviksi väittää.

Haluan pysyä viiltelyn kanssa turvassa

on yks joka ei lähde ja se on tää

mut miten tätä kroppaa opetetaan sietämään kaikki mitä mieli näiden vuosien jälkeen vaatii voidakseen edes hetken sietää itseään?

202.

Ja niin mä kiristän itkuisen päivän päätteeksi ne kuukausia valmiina odottaneet nippusiteet kaulalleni

vain todetakseni kolmannenkymmenennen kerran etteihän musta tähän ole.

Yhtä heikosti mä konttaan kylppäriin 

ja paniikin ja säikähdyksen seassa hamuan kynsisaksilla lisää happea

en edes saanut niitä oikeasti kireälle

vaikka kuvittelin ettei se olis ongelma.

Kuivattelen hetken veripisaraa kaulalta ennen kuin aloitan haavan viiltämisen

kipua ei tunnu silloin kun tahtoo näin paljon pois

se tuska mitä elämästä tuntee tekee kaikesta muusta toissijaista

ja viha epäonnistumisesta valmistelee koko haavan hetkessä.

Tästä taas vähän ymmärtäneenä hautaan suunnitelman hypotermiasta jäisessä vedessä

vitut mä tälläisellä itsekurilla siellä pysy tajuttomuuteen saakka.

Seuraavana aamuna en heti tiedosta mitä kaikkea olen sanonut

tai ajatellut

tai tehnyt

vähitellen ne hiipii tajuntaan

pakotan itteni suihkuun

näin paketoidaan käsi

jotta sitten ollaan valmiita uudelle haavalle

mutta koska nippusiteet ei riitä

mä lasken vasten kylppärin seinää sen toisen suunnitelman yksityiskohtia.

Että tästä raiteille ja sieltä sitten minne ikinä ne sen jauhelihan haluavat sijoittaa

enhän kuitenkaan ole olemassa

eli koko minuus on samantekevää.

Itkettää

mutta ymmärrän

kyselin muutamia lauseita osaston perään 

vain ymmärtääkseni etteivät ne sielläkään tämän kummempiin ihmeisiin pysty

ihan turha tehdä tästä tämän vaikeampaa

mun elämä on ohi

ja valinta yksin mun kauanko mä tätä kidutusta haluan läpi kärsiä.

Suunnitelma pienestä raideliikenneonnettomuudesta 

(ihminen jäi junan alle)

ei onnu erityisemmin mitään kohtaa

tietysti eniten niitä viimeisiä askeleita sieltä sivusta siihen et asetan niskani kiskoille vasten sieltä saapuvaa loppua.

Oon hyvin hyvin vihainen noin niin kuin kaikille ja kaikesta

en jaksa näitä valheita

enkä kuulla enää kertaakaan miten aina on toivoa

kun seuraavassa lauseessa ne kuitenkin sanoo jo etteivät enää tiedä mitä seuraavaks

lääkäri on aina lääkkeiden kannalla

silloinkin kun läpi on käyty viistoista

ja siihen päälle ECT ja esketamiini

ja tietysti kaikki nojaa sanansa vain lääkärin sanoihin

kukaan noista ei uskalla sanoa ääneen että toivoa ei ole

että tämä on tässä

vaikka kuitenkin ne tulee toteamaan sen sit ku oon kuollut

ei mua voitu koskaan auttaa

tää oli tällainen sirkusesitys

minä se vitun pelle jolle kaikki nauraa

miks oisin ansainnutkaan sen suurempaa osaa totuudesta?

Kun mä meen

mun ei tarvi huutaa enää ketään vastaan

kukaan ei voi enää syyttää mua siitä mitä oon

mitä en

miten ajattelen 

mä pääsen pois tästä kaikesta

josta ei ollut tarkoituskaan tulla enää elämää.

201.

Mä muistan ne keväthanget

auringonvalon joka sai hymyilemään

mä ja koira ja mehtäautotiet

ja se loputon, toivoa kumpuava usko siitä tulevasta

jossa elämä on elämää.

Ja mä uskoin niin ja rakensin ne kaikki

liiat pilvilinnat ja muut

joille ei ollut pitävää perustaa.

Nyt mä itken sitä miten en osaa enää tuntea iloa

en löydä sellaista pysyvää tilaa

kuin silloin siellä vuosikymmenen takana

sellaista olemassaoloa

jossa en pohjimmiltani vain pelkäisi

en tiiä milloin kaikki murtui viimeisen kerran

mut tässä kohtaa kyse oo siitä et tahdonko tai jaksanko mä

tää mieli tekee mitä tahtoo

mä kerään sit ne sirpaleet ja leikin taas.

Mut se ois voinu olla se toinenkin elämä

koira vierellä pidempään ja onnistumisia jossain muualla

ku niillä teillä ei kuitenkaan muuta voinu toivoo kuin poispääsyä.

Mistään pois pääseminen ei oo ratkaisu

mä seuraan ite itteeni ja mussa on jotain tosi kamalaa 

koko ajan pahentuvaa

ne leikkii ympärillä masennuksen hoitamista

mä tunnen kaiken entistä selvemmin

mut sitä ei voida kuulla totuutena.

Enkä mä silti tunne elämää

itken ku vihaan aurinkoa

itken miten vihaan saapuvaa kevättä

itken sitä et musta tuli tää

ja sitä etten koskaan osaa kostaa itelleni riittävän kovin keinoin.

Mä itken mun mieltä

joka kääntää kaikki sanat mitä kuulee

ei tähän auta mikään ku tää ei vaan lopu

mä en voi valehdella totuuksia muuksi

mut en mä myöskään pysty elämään

kun kaikki vaan kertoo siitä miten ne haluaa satuttaa.

Ja joo väitetään väitetään

kuut auringoiks ihan niin kuin ennenkin

mä en usko sitä vähääkään

ja siitä lopusta mieli rakentaa taas uudet perustelut

sille puolelle missä en voi olla turvassa mitenkään

ei se kysy et haluanko mä näin

ajatella näin

ymmärtää tän näin

kokea tätä näin

jaksanko mä ottaa vastaan uutta totuutta

ei se niitä kysele

se päättää ja mä huudan vähät voimat vastaan vain ymmärtääkseni

et tätä sotkua ei selvitetä mitenkään.

Ei mieltä voi pakottaa lopettamaan

ja kun ajatukset on riittävän vahvoja

ei niitä pysty ohjata tai huijata

mä en halua olla enää itteni kans

mä en jaksa enää 

mut sekäänhän ei varsinaisesti ollut tahdosta kii.

Kuolema tietty mut entä tää muu

ku se kuolema vaan on ja on 

karkuun juoksun kohteena

ja siks tää ei tietenkään lopu.

200.

Ei oo voimia kirjoittaa

mut huuto ei laimene muutenkaan

kipu tuntuu oudolta ja ympäri kehoa

elämä vieraantuu liian nopeasti.

Mä löydän niitä totuuksia

joiden piti pysyä hiljaa

niiden valheiden alta

joiden ei pitänyt voida pettää

mä oon täynnä silmitöntä vihaa

huutamatta itken

lyön nyrkein liiallisuuttani

pakoreittejä ei jätetty

olemme vankikarkureita vailla lähtöpistettä.

Viallisia 

virheellisiä

minussa on umpisolmu sisällä

se painaa läpi rintakehästä

sinne mahtuu vain pahuus ja tämä on nyt liikaa liiallisuuteni kanssa

joku pitäisi repiä ja asetella pois

kenties polttohaudata

kaikki ei mahdu muhun

mut umpisolmua ei voinut enää selvittää.

Siihen on sotkeutunut koko menneisyys

nykyisyys

kylmät valheet ja minun tarpeet

kaikki kielletyt sanat

vastaanhuudetut lauseet

kipeät totuudet

aivan liian paljon sellaista

joka kaipaa loputtomiin vastausta

jota tässä maailmankaikkeudessa ei ole.

Siksi tuskaisuus on ehkä taholtaan ymmärrettävää

mutta tietysti tulkinnansuunnat valitaan itse

ja siksi tämä huuto on se jolla lopuksi vain särjetään

tiedäthän

kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan

ja aivan varmasti käytetäänkin

aina ei malteta odottaa edes oikeaa hetkeä

kunhan vain saadaan nopeasti iskeä

jotten mä ehdi suojautua.

Hamuan rohkeuttani

mutta en elämän suuntaan

sanotaan etten uskalla elää, kuntoutua, voida paremmin

mutta kun en itseasiassa halua elää

en leikkiä läpi kuntoutumista

joka särkee kerta kerran jälkeen pahemmin

en jaksa uskoa voivani paremmin

kun ne hetket ei kestä

eivätkä kerro miten kaiken tämän muun yli selvitään.

Oon väsynyt

tietysti väärin tavoin

ainahan se on kiinni siitä

että kun en tätä yrittänyt

kun tämän suhteen luovutin

ja varsinkin kun jo etukäteen ”päätin” epäonnistumisen.

Oliko se niin

onko se niin

missä menee tulkinnan raja

valtaa voi käyttää monin tavoin

ja lopulta siihen kaikki rajautuukin

turha huutaa enää vastaan

kun jokainen sun ajatus käännetään vitsiksi

vainoharhaksi 

miksi tahansa muuksi

kuin sun ajatukseksi

ettei vain tarvis ikinä ottaa tosissaan.

Ihan sama

ei mulla ollut tän parempia ratkaisuja

mä oletin aika monta vuotta et jos psykiatriaa kerran on

ja tutkitusti toimivat lääkkeet ja muut

nii et kai niillä sit on ammattitaitoa

jotakin tutkittua johon nojata kun kerta toisensa jälkeen pimenee uusiks

mut eihän se nyt nii ollut

valheita nämä kaikki

alusta loppuun

uskotellaan mitä ehditään

jotta sitten saadaan satuttaa.

199.

Kuolema pysyttelee lähellä

se painaa hiljaa päänsä mun olkapäätä vasten

ja kuiskii niitä sanoja jotka vielä itkettää

mut vain siksi että oon niin pohjattoman uupunut.

Veljeni Leijonamieli kertoo mulle suuntaa

kuin en enää pelkäisikään

joskus kaikkien näiden itkujen jälkeen 

mietin että ehkei edes mun tarvinnut jatkuvasti tuntea tällaista oloa

et vaikka paljon ansaitsinkin

ja et vaikken puoliakaan ymmärtäisi

niin ehkä silti

ehkä tätä pahaa oloa on nyt jo liikaa.

En voi pyytää ketään auttamaan

kun ei tähän auta enää mikään

ymmärrän et kyse on pelosta ja rohkeudesta

siitä et hyppäänkö vaikken uskaltaisikaan.

Aamuisin pakotan itseni ylös

joka ikinen aamu tietäen ettei mikään vie tätä oloa pois

jokainen päivä on yhtä kamala

yhtä toivoton, loputon ja pilkkopimeä

ei tässä oo enää mitään järkeä

ollut aikoihin

pelkoa mä oon paennut

yrittänyt sopia mielessäni toisia keinoja

että vielä tämän vuoks

tai tän

tietäen ettei mikään silti koskaan muutu.

Ei se oo niiden syy

enkä tiiä paljonko syytä on mulla

(sä tietysti syytät mua kuinka kaikki tää on pelkkä asenneongelma)

mut kuoleman läheisyyden tunnen

se pysyy mun luona

se lohduttaa kun maailmasta ei sellaisia sanoja enää löydy

jotka ei vaan pahentais entisestään tätä itkua 

joka ei aio loppua.

Ehkä kaikella pelolla oli syynsä

eikä silti välttämättä se joka jatkaa kostamista kuoleman jälkeen.

198.

Älä anna kevään vielä juosta tänne

tarvitsen pimeäni

kylmän veden ja jäät suojaamaan turhilta kuvitelmilta

ei elämää ole

eikä sitä tule

minä valitsin kohtaloni

solmin sopimukset synkkyyteni kanssa

itse päätin ja yksin luovuin.

Tänään olen väsynyt leikkimään ihmistä

joka en ole

joka en koskaan tule olemaan

haluan pois

sitä kyselen

mistä tietää niin varmaksi että tämä elossaolo on elämänhalua eikä pelkkää kuolemanpelkoa?

Ihmiset aiheuttaa silmitöntä vihaa

leikkasin hetki sitten jalastani enemmän kerralla kuin koskaan

ja silti lopputulos on pelkkä naarmu

kyvytön kestämään todellista kipua

pitäisi asetella syvempiä kärsimyksen muotoja

rangaistus rangaistuksena ei riitä jos sen ajan pakenee toisiin maailmoihin

sellaisiin missä vikaa ei ole valittu ennalta

ja syytökset ovat tunnistamaton osuus jotakin joka näihin taaksejääviin maailmoihin jätetään.

Mieli tuntuu sekavammalta

pelkkä tunne 

niin kuin kaikki muukin

en lakkaa toivomasta joka kolmannessa ajatuksessa että tämä kaikki olisi vain ohi

eikö todella

eikö mikään ikinä riitä?

Ei sellaista voi korjata

joka ei varsinaisesti ole koskaan särkynyt

vaan on ollutkin aina epäonnistunut

viallinen, vääristyneiden olemassaolojensa vangitsema

ei masennus aina ole se joka pitää hoitaa

se on joskus suoja kaikelle ja kaikkea vastaan

painajaiset vie mut mukanaan

mut silti en muista mitään.