Välillä on vaikeaa
olla oikein
tasapainoilen sanojen välissä
muut tuntuu puhuvan hyväksi niitäkin
joista voisivat myös syyttää.
Mitä ne tuolla hämäyksellä voittaa
yrittääkö ne saada mut ansaan
sanomaan jotakin jota voivat seuraavassa hetkessä käyttää aseena mua vastaan?
Yritän arpoa totuuden
valheiden ja muiden seasta
oon väsynyt pärjäämään
mutta yhtäkkiä mulla ei ole vaihtoehtoa.
Montako kertaa oon ajanut itseni kuilun reunalle nimenomaan estämällä itseäni ulkoisin pakoin, kieltämällä vaihtoehtoni?
Moneenko kertaan samaan kohtaan on kompastuttava
ennen kuin voi lopullisesti hyväksyä
tämä ei muutu - minä en pysty?
Nyt solmut jotka oon solminut
ne jotka oikeasti ajatellessa vain ahdistavat
ovat kaikki toisten silmissä tulkittavissa helpommaksi oloksi
kevään etenemiseksi
sopivan kokoisiksi askeliksi kohti sitä jotakin elämää
jota kaikkien täällä olisi tahdottava elää.
Oon liian taitava hämäämään
sekä itseni et muut
siitä et mun elämäntarkoitukseni
on vetää mahdollisimman kauhea, hävettävä ja typerä rooli jossain tragikoomisessa näytelmässä
jonka vuorosanoja en oikeasti opi koskaan
vaikka kuka tahansa
millä tahansa keinolla
yrittäis niitä mun päähäni iskoistaa.
Ensinnäkään en tajua miten tahdotaan normaaleja asioita
toisekseen vaikka löydän jonkun järjettömän tavoitteen jonka helposti perustelen uskottavaksi
se ei tarkoita että jaksaisin itse montaakaan päivää uskoa muutokseen
ja nimenomaan se oma usko on yllättävän tärkeä osa kaikkea olemassaoloa.
Toisekseen oon väsynyt pettymään itteeni.
Väsyny putoamaan saman kaavan mukaan helpommaksi tulkitusta olosta syvimpään mahdolliseen pimeyteen
edelleenkään mulla ei ole mitään mistä tarttua kii
kun ensin vauhti tempaa mukaansa ja sitten särkeekin siinä samalla kaiken sen
jonka vakuuttavin sanoin olen totuudeksi ehtinyt uskotella.
En tiedä sattuuko itselleen pettymyksen tuottaminen jo enemmän kuin muiden turhautuminen heidän huomattuaan ja silti tarkasti kiellettyään takaisin alkupisteeseen päätymisen.
Ehkä oon näinä vuosina niin taitavasti valanut uskon epäonnistumisesta
pohjustanut pohjalle putoamisen
et mikään määrä itkua ei enää yllätä.
Miksi siis uppoan kuvitelmaan
jossa paha ei tuntuisikaan ihan niin pahalta
miksi kerron tarinoita joissa toivon asioiden järjestyvän
kun oon oppinut satoja kertoja aiemmin
et mikään mitä tässä olossa ei ole totta eikä kestävää?
Vedotaan siihen etteihän paha olokaan ole loputon, mutta ei uskalleta ottaa huomioon, et paha olo itsessään rajoittaa selviytymiskykyä koko elämään. Ja että aina se paha olo kestää kauemmin kuin tämä sekopäinen heiluminen, epätoivoinen elämänkuvitelma.
Olisi helppoa
jos voisi itse itselleen taata
että otan tässä nyt tämän ensimmäisen askeleen oikeaan suuntaan ja vaikka sitten tippuisinkin
niin levähdän vain vähän ja jatkan
osasin uskoa näihin valheisiin ehkä silloin kymmenen vuotta sitten
kun en ollut käynyt samaa edestakaista pyöritystä läpi KOLMEATOISTA VUOTTA
mutta en enää
en osaa enää valehdella itselleni että kyllä tämä tästä
jos vain riittävästi uskon että pystyn ja selviän ja kestän pahat olot luovuttamatta
ei tämä muutu
en minä muutu
ja valhe jonka kuvitellaan lohduttavan
et ole yhtä kuin diagnoosisi
on valhe joka ei edes lohduta
minä olen minä
oloni ovat minun
diagnoosilla tai ilman
en saatana osaa tätä elämää elää.