miksei joku voisikin olla koko loppuelämä
metsän takaa nouseva aurinko valaisee hetken nii ettei muuta näekään
mietin että ehkä tavallaan minäkin olen
tässä koko loppuelämä
tälle auringolle
näille pelloille
puille, sivuteille
ehkä tavallaan mä oon yhtä tän kanssa
vaikka ympärillä ihmiset ovatkin täysin vieraita.
Ja et mitäpä sitä muuta edes tarvii
auringon joka jaksaa vielä nousta
ja iltaisin kaiken suojaksi piirtyvän tähtitaivaan, jota saa tuijotella
silloin kun tiet ovat jo ihan hiljaisia
ja taloista sammutellaan viimeisiä valoja.
Joissain hetkissä mä elän vahvemmin
toisissa oon poissa
mut sit aina kun herään siitä unesta
jossa mun mieli nukkuu vaikka keho on hereillä
nii kaikki on tarkemmin läsnä
kivet kengänpohjien alla
biisien rytmit ja sanat
toisten puhe ja taivas
nii-in taivas, pilvet, se kaikki valtava jota ei koskaan vois koskettaa
mut joka silti on tässä kaiken ympärillä joka hetki.