kuinka paljon saakaan aikaan pelkällä tahdonvoimalla
valtavasti
mutta ei kuitenkaan riittävästi.
Syyskuinen aamu avautuu harmaana
taivas on pelkkää pilveä
sataa ei jaksa ja tuulikin on jo väsynyt
puut valmistautuvat luopumaan kesästä
keltaiset ja punaiset lehdet reunustaa kaikkien näiden teiden varsia
me ollaan
me ei olla
mistä me sitä tiietään
ollaanko me olemassa?
Ja mä mietin vain kaikkea sitä mitä mä tein
ettei tässä kävis näin
etten mä enää valuis tänne pohjattomaan, kylmään pimeään.
Miten lujasti jaksoin uskoa
että jos vain menen ja teen niin kuin käsketään
tämä muuttuu
minä muutun
kelpaan viimein.
Nyt katselen ympäröivää maailmaa ja ymmärrän olevani yhä vain se sivustaseuraaja
joka olin silloin puoli vuotta sittenkin
kun päätin
tämän muutan
tämän kaiken suoritan
ja muutun.
Lopetin lääkkeet
lakkasin toivomasta ihmettä itseni ulkopuolelta
muutin omilleni
aloitin opiskelut
revin rikki kaiken sen mistä arkeni olin siihen saakka koostanut
pakotin, lahjoin ja huijasin itseni kaikkiin niihin tilanteisiin
joiden uskoin olevan ratkaisuina pelkojeni ja toivottomuuteni voittamiseen.
Ei auttanut
mikään mun sisällä ei oikeasti muuttunut
mä vaan ajelehdin ihmisten vierellä päivästä toiseen
kuulen miten toiset nauraa
en tiedä mille
niin paljoa en jaksa olla läsnä
ymmärrän olevani täysin elämän ulkopuolella
jopa oman elämäni ulkopuolella.
Se sattuu
se ei satu
terä viiltää ihoa
laastari päälle
sideharsoa
näillä mennään
muuta ei tuu
viilletty kipu on ainoa tunne kosketuksesta
jonka koskaan enää tuun saamaan
hyväksyn sen
hyväksyn tämän.
Sillä kyllä tämä joskus päättyy
minunkin kuolemani saapuu väistämättä
kaappaako se halaukseensa takaapäin
vai hiipiikö se hiljaa vierelle
hipaisee hiukset pois kasvoilta?
Tiedän että valta päätöksistä on minulla
voin taistella ja hävitä aina
tai hävitä ja voittaa sillä
mutta juuri nyt tuntuu helpommalta vain jatkaa
kompuroida ja kaatuilla vaikka edessä ei ole esteitä
sekoilla sanoissa ja itkeä kaikissa niissä hetkissä
kun kukaan ei katso
juuri nyt tämä on helpompi valinta
kuin se toinen.
Mutta mikään täällä ei poista sitä totuutta
kuinka valtavan yksin olen
välillä se ajatus lyö kasvoja avokämmenellä
tässä tämä kaikki on
en koskaan opi toimimaan ihmissuhteissa niin
että joku voisi välittää minusta
että minä voisin välittää jostakin
en koskaan tule olemaan kenenkään elämässä mitään sellaista
jota toiset toisilleen ovat
en ikinä riitä, en kelpaa
en koskaan.