197.

Edessä on ilta

jona edes kirjoittaminen ei saa päänsisäistä huutoa taukoamaan

kaikki on sekaisin

mä pohjattoman väsynyt

enkä pärjää enää hetkeäkään.

Esketamiinia ja temestaa

sanoja mitä sanotaan

kaikki yritetään

mut musta tuntuu et mun mieli tekee kaiken vastoin

väärinpäin

uhmaa mun ja muiden jaksamista

jota ei ole ollut pitkiin aikoihin.

Oon nii väsyny

ois paljon helpompi olla

jos mieli ees ois hiljaa

jos en koko ajan yrittäis löytää reittiä pois

kun ei sellaista selkeästi tästä olosta ole

oon niin väsyny

mun pitää varoo joka sanaa

joka askelta, joka valintaa

mikä tahansa voi olla viimeinen

mikä tahansa voi olla oikeutus

enkä mä kestä enempää kipua sanoilla aiheutettuna.

Mun on ehdittävä sanoo kaikki ne kipeet ennen kuin kukaan ehtii

ihan sama onko niitä hoettu silloin kymmenen vuotta sit vai viis vai viime vuonna

silti mun ehdittävä sanoa ne kaikki satuttavat sanat ensin

ku emmä voi tietää kuka aikoo satuttaa ja millä.

Mä haluisin osata luottaa

tän hetken asettautua tähän turvaan

luoda sen saman illuusion kuin joskus silloin vuosia sit

valehdellakin vähän itselleni

ettei se paha, kylmä ja yksinäinen tulevaisuus kaadu nyt heti päälle

et mä oisin tän hetken tässä suojassa

ja ettei mun tarvis satuttaa itteeni vähän väliä

ettei mun tarvis pitää kuolemaa kolmen askeleen päässä

ja joka toisessa ajatuksessa mukana

mä haluisin voida sen verran luottaa

et mä osaisin ajatella tän ajan turvaksi.

Mut en mä osaa

en osaa irrottaa otetta terästä 

en osaa lakata pakenemasta siihen helvettiin kerta toisensa jälkeen

en osaa vannoo itelleni ettei nyt oo mitään hätää

et tää hetki on eri kuin mennyt

ja et tää hetki on eri kuin tuleva

mä en vaan enää osaa olla pelkäämättä.

196.

Mietin olisko tää edes voinut mennä toisin

missä kohdassa käännyin väärään suuntaan

vai olinko alunperin jo jotenkin vinoutunut ja katselin tätä maailmaa keskittyen merkityksettömiin

aiheutinko oloni ja epäonnistumiseni elämässä

vai oliko mun huudoilla ja vastaanlaitoilla ikinä mitään väliä

olisko tää kaikki käynyt näin

oisinko tässä tilanteessa

jos oisin ollut kiltempi lapsena

jos en nuorena ois kokeillut edes sen yhden naarmun verran

jos oisin ne ekat masennuslääkkeet ottanut jotenkin paremmin uskoen vastaan

niinhän ne käski, sanoivat ettei ne toimi jos en usko

mutta en oikeastaan edelleenkään tiedä

mihin mun oletettiin uskovan

mä vain olin ja elin näitä vuosia

kiljuin apua ja hiljenin pimeyteni mukana

mikä on mun syytä ja mikä ei

ja kuka omistaa vallan tämän asian ratkaista?

Nyt on ristiriita

se yhdentoista vuoden takainen selkeytyy jostain syystä tänne helmikuun lopun aurinkoisiin päiviin

kysymys on siitä

oliko tämä mun syytä

mistä saakka ja mihin saakka

tarvitsisin huomattavan paljon selkeämpiä vastauksia

kuin että ei tuo ole sun syytä

ja seuraavaan lauseeseen että ellet muuta asennettasi

tuo olo ei tule koskaan lähtemään.

Parempien kohdalla tää kai menee niin et lääkkeet tehoaa ennen toivon hukkumista

ehkä

näistä ei puhuta jotka kiertää samaa kehää vuodesta toiseen.

Meille etitään niitä mukaedistymisiä turhanpäiväisistä asioista

sellaisista kohdista jotka kenen tahansa elävän elämässä muuttuu

niin kauan kuin miettiä pystyy 

ymmärrys lisääntyy tietysti aina.

Mut ei sellaset oo elämässä edistymistä

ne ei ratko pois pahaa oloa

ne ei ees hetkeks helpota taakkaa jonka alle tukehtuu

ne ”edistymiset” on puheissa vain et muut ei vajoais tänne pilkkopimeään ymmärtämään

et toiset elämät loppuu aiemmin

eikä aina sellaisiin onnistumisiin.

Tässä maailmassa ois jo kaikki aineet ja ymmärrykset

voitais siivota pois tuhlaamasta verorahoja

mä annan luvan

nii miksette te vois kiusaamisen sijasta

sanoo et tuosta tuon verran ja vapaus koittaa?

Tää yks elämä tässä on jo täysin turha

tästä ei näillä taidoilla ole toista, elämisen arvoista koskaan tulossa

jos tämä kerran on kii mun asenteesta, valinnoista

samoille teille mä lopulta aina väsymykseni myötä palaan

ei tullu elämää ei

mut eipä löytynyt rohkeutta lopettaakaan tätä sirkusta ei.

195.

Jätän jälkeeni ainoastaan häpeällä maalattuja sanoja vihasta

syytän ahdistusta vaikka tiedän itse olevani ainoa syyllinen

tahdon tappaa

en etene mihinkään

tukehdutan itseäni olemassaololla

haluan pois

haluan kauemmas tästä.

Missään ei helpota

missään ei ole paremmin

olen kahlinnut itseni mustilla köysillä toivottomuuteen

maa on hauras ja minä paljon liikaa

en kestä tulevaisuutta nyt

mutta en osaa paeta.

Ratkaisut on omien käsien varassa

on kestettävä enemmän

satutettava kovemmin

tiedän 

vuodet opettaa

elämä surettaa

miten kaikki menikin näin pieleen

olen likainen ja oksettava

mikään määrä tuhoa ei tälle ruholle riitä

ois etsittävä sirkkelit ja lekat

ja pilkottava ja hakattava nii ettei jää mitään

joka enää kykenis tähän turhaan itkuun, valitukseen.

Mikään ei auta

koska muutokset ois mun varassa

mut en enää edes aloita

koska tiiän liian tarkoin totuuteni

sen mitä aina oon vaikka kuinka yrittäisin olla muuta

siks pitää nyt äkkiä

tuhota tuhota satuttaa.

194.

Joo hoidetaan hoidetaan

tästä ketamiinia ja masennuslääkettä ja

nii

mitä edes hoidetaan kun elämästä ei oo jäljellä mitään

ketä hoidetaan mun nimellä ja henkilötunnuksella

kun mua ei oo?

Ahdistaa nii paljon

oon jäänyt vangiksi kehään josta en pääse pakoon

hoidetaan vaan

mut ahdistus valtaa yhä enemmän tilaa

enkä pysty olla tässä.

Kaikkiahan meitä välillä ahdistaa

nii

ratkaiseeko ero sen välillä

onko elämällä merkitystä

elossaololla väliä

en tiedä

musta tällä taistelulla ei oo enää väliä

tän kestäminen on turhaa

haluisin pois

ette te sitä usko

eihän kukaan koskaan

niin kauan kuin oon tässä

eikä se oo ongelman ydin

mitenkään tärkeää lopulta

keskus maalautuu mustaksi 

koska mikään ei merkitse mitään

eikä paha lopu ikinä

se muuttuu joo

mut ei helpota

ja tän kans kaikki on vain ihan sama.

Paitsi et vihaan

tekis mieli sanoo niin paljon pahemmin

yritän painaa kynsiä ihoon

tiiän et viilto auttais

mut mihinpä musta enää ois

haluun pois

kauas, kauemmas

haluan pystyä hengittämään

mut oikeasti mikään ei koskaan auta.

Nää tunteet ja olot on mussa aina

tein mitä tahansa

sain mä nää kaikki avut tai en

silti mun olo on se mitä en kestä

ja mä

joko olemattomuuteni tai olemassaoloni tukahduttavassa kehässä sellaisena totuutena peilikuvassa

jota en kestä

jonka haluaisin pilkkoa sentin kuutioiksi jäteastiaan

miksei ne voineet antaa mulle avuksi sellaista keinoa

jossa epäonnistumiselle ei jää tilaa

edes tällaisilla vitun luusereilla

jotka ei vaan uskalla ottaa sitä ratkaisevaa askelta?

Miksei se voinut olla apu

tuosta tuo ja heihei

mee vaan

mieti nyt mikä taakka mä oon

yhteiskunnalle ja mun ympärillä oleville

mieti miten paljon helpompi sitten ois?

Ja tää olo

joka täällä ei pääty ikinä

ei mihinkään eikä millään

tää ois mun osaltani sitten lopullisesti käsitelty

en mä osaa

mun piti muuttua

leikkiä läpi taas kerran ne kuntoutumiset siihen elämään

johon musta ei oikeasti koskaan oo

mä en jaksa enää olla tämä pettymys

mä en jaksa enää.

Eikö tää vois olla jo ohi?

Eikö vois käydä puolivahingossa sellainen sekava tilanne

josta elämään jäis yks vähemmän

eikö oikeasti vois olla jo aika?

193.

Nii kauan kuin sun on paha olla

sua ei oo olemassa ollenkaan

katsos näin opetetaan ihmisiä käyttäytymään

ehkä vain esittämään jonkin yleisen hyvän vuoksi

ettei pahoja oloja ole

tai leikkimään vain ettei muiden tarvitse pahoittaa mieltään

tiedä häntä

mutta mä en jaksa enää tsempata.

Murenen jonnekin kiviseinän viereen

haluan pois

en pääse pois

tässä on osattava hengittää

mulla oli ensimmäisenä vaihtoehtona ottaa Temesta ja jäädä sängylle itkemään

mut päätin et tsemppaan vielä

et kyllähän mä pystyn

ja sit kelpaan ees sen hetken

ku oon yrittänyt muutakin kuin antaa tälle ololle periksi

mut ei tää mee tsempaten ohitse

tää on

ja tää pysyy.

Oon nii väsyny

kunpa mulla ois ollut rohkeus

tai miten se nyt kerrotaan

riittävä tahto

lähteä täältä.

Kunpa tää kaikki ois vaan jo ohi

oon liian väsyny elämään enää.

192.

Pelkään.

Vaivun johonkin irrallisuuden kaltaiseen

käperryn pehmoeläinten kanssa sängylle

asettelemaan pelkoani järjestykseen.

Temesta väistämättä toimii avustajana

kun mietin hiljentynyttä kehoani 

mietin jos jäisinkin

miltä taistelusta sivuun vetäytyminen tuntuu 

miten en enää yritäkään huutaa

pyytää apua

toivoa muutosta

tuntea mitään

tässä kummassa tilassa pelko menettää otteensa

mulle ei jää kyllä mitään muutakaan

mut jos paha olo on niin kokonaisvaltainen

et tähän päätyy

niin mieli ei tunne kauhua siitä kuka seuraavaksi lähtee.

Tässä olottomassa olossa ei pystyisi edes tuntea ikävää

Temestan vaikutus on lähtevä

mutta toisaalta

kaikkien lähtöjen ja muutosten jälkeen

ikävä on kuitenkin jossain kohdassa hypännyt sivuun sydämen viereltä.

Siitä selviää

tästä olosta ei

mutta tässä olossa ei menettäminen ole menettämistä

tässä olossa pehmolelukoiran korvan silitys on ainoa mitä haluankaan tehdä

en jaksa kääntyä

en vaihtaa surullisen soittolistan seuraavaksi surullisinta biisiä

eikä sellainen ole edes merkityksellistä.

Pelot on tavallaan kampitettu

minut kaiketi pelkojeni mukana

mutta on hyvin raskasta pelätä jokainen vuorokauden hereillä oltu tunti

siksi olon paheneminen on enemmin helpotus.

Ja kyllähän melkein parempi mutta silti pahempi olo vielä palaa

kertoo ahdistuksen kylmällä äänellä uudet pelot ja turvattomuuden totuudet

mikään ei ole pysyvää

vaikka säilyn näiden läpi elossa

ei tämä tunnu enää selviytymisen arvoiselta

minä vain hengitän

kunnes enää en.

191.

Mua sattuu neki sanat jotka sanotaan hyvällä

mua sattuu kaikki hyväkin

ku tiiän kuinka nopeasti kaikki on taas ohi.

Silti lasken tunnit iltapäivään ennen ensimmäistä itkua

se tuntuu suurimmalta saavutukselta viikkoihin

olla nyt koko päivä itkemättä

sitten sitä jo murenee huoneen lattialle

mut onhan edistystä tavallaan sekin et pystyy edes tsemppaamaan olonsa paremmaks

vaikkei se totuutta oliskaan.

En tiiä

sattuu se et elämä meni näin

se etten edelleenkään tiiä paljonko vastaanhuutamista ois okei

ja missä ylittyy pahuuden raja

oisin tiiäkkö ihan tosi mielelläni kelvannut

tehnyt asiat oikein kuten muutkin aikuiset

kantaa vastuunsa ja elää elämänsä

mä en vaan enää jaksa ymmärtää

et vika mussa on paljon suurempi kuin keinot kuntouttaa

masennusta voidaan hoitaa

mut mun kohdalla tavoitteeksi ei kannata asettaa oireettomuutta

se on outo lause lääkärin suusta

varsinkin kun mun ois kuitenkin kyettävä elämään

opiskelemaan ja muuttamaan taas omilleen

itkemään sinne jonnekin kylppärinlattialle tämän kaiken järjettömyyttä.

Epäreilu asetelma 

mut niinhän elämän on tarkoituskin olla

eikä kaiken hyvän jälkeen oo oikeutta itkeä tai valittaa

mua vaan sattuu

ku tiiän liian tarkasti mitä tulevaisuus tarkoittaa

miten se ei oo kii mun päätöksistä tai valinnoista

vaikka siihen selitykseen ammattilaisten on yksinkertaisinta paeta

kun mikään ei vuosikausienkaan jälkeen muutu.

Sen mitä muuttuu 

kaikki pahenee entistä pahemmaks

ja vaikka oonkin liiaksi sokeutuen nojannut ajatukseen

ettei pahat oo pahoja

jos ei vaan joudu olla yksin

nii silti kaikki totuudet sattuu kolme miljardia kertaa enemmän

ku ei sit enää ookkaan mitään mistä hakea apua, ketään kelle soittaa ettei oikeastaan missään kohdassa pärjännytkään.

Miks tän pitää olla näin?

Miksei joku taho vois vaan tulla ja kiskasta sitä viimestä kertaa

joo se kuolema siirtyy taas

niinhän on tavoitteena

hoidetaan nyt ensin itsetuhoisuutta

jos ei nii sit ei oo mitään mitä hoitaakaan

mut en silti enää jaksa

samaa kierrosta loputtomiin 

mä en jaksa hengittää itteni kans

mut ei oo mahdollistakaan auttaa sillain et tää oikeasti loppuis

helpottuu jos helpottuu

ja sit taas pahenee

mä en jaksa

mä en jaksa vaikka mun pitäis jaksaa 

se jaksaminen ei muutu pakoista

ei käskyistä eikä vaatimuksista

sitä ei vain ole

tsempata voi

itkun siirtäminen tuntuu jo helpommalta

mut elämä elämänä ei kevene

sen taakka on liian raskas

eikä ymmärrys tulevaisuudesta helpota ollenkaan.

190.

Mieli ei lopeta

oon kammottava 

entistä kammottavampi

haluun pois, haluun minut pois

haluun hetken tauon tästä helvetistä

kaikki on mun syytä

se et edelleen oon hengissä

vitun pelle

arvotonta roskaa

ne nauraa

tää on vitsi

mun olemassaolo joku epäonnistunu teatteriesitys

ne laskee sekunteja

mä rukoilen et tähän osuis nyt vaan joku

joka ei kysy multa rohkeutta tai sitä oonko nyt varma

OON VARMA

oon loppu

en jaksa enää hengittää tiedostaen mitä oon

kuka oon

millainen oon.

En uskalla aatella mitä seuraavaks

joku kirii tahtia sellasella nopeudella

et menisin mielelläni sängyn alle piiloon ja toteaisin enää et ei käy

en kestä

en jaksa

en pysty ottaan minuuttani ja kammottavuuttani tätä enempää vastaan

en kestä tän mielen kans

huutoa ei saa loppumaan millään

kadun joka sanaa mitä sanon

silti en osaa olla yksin ja hiljaa

vaikka tiiän et sellaset päivät tuottais vähemmän anteekspyydettävää

miksei tää voi loppua jo jonkun ulkopuolisen tahon voimalla?

Joo musta ei ollu itsemurhaan

mut ku ei musta oikeasti ole enää sekunniksikaan elämään itteni kans

tän mielen kans

ei tähän auta et mä siirtelen tätä

pakenen näiden loputtomien tekstien kirjoittamiseen

tää ei lopu

en voi valita elämälleni mitään suuntaa

ku mun mieli on täysin sekaisin ja pelkkää kaaosta

joo halusin mä muuta

halusin mä kelvata

mut en oikeasti osaa

tarvitsisin happea

mut hukun jatkuvasti vain entistä syvemmälle pimeyteen.

189.

Mua ei voi enää satuttaa

ja se kai tuossa eniten ärsyttääkin

mä ennakoin ne jo

nöyryytykset ja hylkäämiset

oon varpaillani jo kuukausia ennakolta.

Auttaminen on oikeasti vaan naamioitua vallankäyttöä

ne väittää 

joojoo puhutaan mukavia

kaiken sen takana kaava on selvä

ne luulee ettei sitä nää

ei ehkä ensimmäisellä kerralla

mut riittävän monta kertaa ku laitetaan saman myllyn läpi

lopuks kysellään ilveillen et miltä nyt tuntuu

sitä alkaa tajuamaan et tässä on yks ainoa tavoite

ja se ei varsinaisesti oo parempi olo.

Joo tietty niillä hyvillä ihmisillä

niillä jotka oppii kerrasta eikä jää hakkaamaan päätä samaan seinään

joku määrää arvon kauan ennakolta

toisten kohdalla tästä ei oo ollut tarkoitus koskaan saada mitään elämää

vaan luoda pelkkä maalitaulu

mikä vitun luuseri

opetetaan häpeä ja opetetaan ettei susta oikeasti koskaan mitään tuu.

Mut sama kai se lopulta on

kuka teki mitä teki 

tekikö kukaan mitään koskaan

sama kai se mulle on

mä oon vaan tää vitun pelle

joku joka ei vois olla totta vaikka suorittais jokaisen kohdan elämästään just niin kuin on käsketty

musta ei tuu totta

mä en voi tällä historialla olla totta

ja ne tietää sen

kaikki tietää sen

kaikki nauraa mulle

joo on oikein

itehän mä tähän kaikkeen syyllinen oon

jos oisin ryhdistäytyny vähän aiemmin

ollut kiltempi tai yrittänyt ees vähän enemmän

nii eihän tää ois menny näin

ei kaikki ois nyt pelkkää pilkkopimeää toivottomuutta

joka sekään ei ole mitään millä ois väliä

mulla ei oo väliä

ja silti en tapa itteeni

ihan niillä on perustelut tuolle kaikelle

sille miks oon pelkkää vitsiä

enkä osaa sietää tilannetta tai tätä oloa yhtään sen paremmin vaikka tiiänki totuudet yhtä tarkasti.

188.

Enkä minä

en todellakaan 

tee valinnoista viimeistä kostaakseni

en edes särkijälleni kokisi kuolemalla voivani kertoa mitä ajattelen

ei sitä koskaan ymmärrettäisiinkään

tiedän miten asiat kääntyy tasaisella tahdilla vielä kuoleman jälkeenkin mun syyksi

mut sen kerran kun mun rohkeus ylittää pelon rajan

ja keho elämän

mä teen viimeisen valinnan vain uupumuksesta.

Tästä pohjattomasta suosta joka sitoo mua voimalla pimeyteensä

eikä tämä yksinään mitään

kuka sitä ei nyt kerran olisi ollutkin väsynyt

mutta se millainen määrä ahdistusta ja pahaa oloa tähän samaan sotkuun voidaan liittää ilman selkeää pakoreittiä

se on asia joka satuttaa liian syvältä.

Olen väsynyt olemaan elossa

väsynyt suoriutumaan arjesta

käy suihkussa, pese pyykit, niele ruoka lautaselta, vaihda yövaatteet, pese hampaat

kovin, kovin paljon liikaa selvitettävää tällaisen väsymyksen kanssa

oon väsynyt itkemään päättymätöntä itkuani

väsynyt käymään keskusteluja vailla mitään vastausta

oon vain sillä tavoin uupunut 

etten koe enää selviäväni.

Ja joo

aina pitäisi jaksaa uskoa vielä vähän

toivoa että tämä tästä

että tämän syvempää pohjaa ei ole

mutta en kykene hengittämään pelkoni kanssa

on hyvin pelottavaa voida huonommin

ja sitten taas huonommin

ja tajuta ettei mikään tästä oo oikeasti mun hallinnassa tai valittavissa

tämä vain on mussa

mun elämä on tätä

ja tää loppuu vasta kun minäkin lopun.

187.

Jos tämä on päivistä se jota en enää jaksa

jos tuota huomista ei tule

jos musta muuttuu mustemmaksi

mistä sen rajan lopulta edes erottaa?

Paljon voi puhua elämän puolesta

puolta enemmän kuoleman

en tiedä missä oon

enkä varsinkaan kuka

mut hengissä ois olennaista olla

väittää jollekin että kyllä se siitä vielä.

Entäpä kun ei

kun on musta viettävä virta

ja keho joka ei tärinältään osaa hengittää

vika on sisällä ja vastuu aikuisella

mut mitä nyt tehdään?

Miksei kukaan kerro

ne varmana tietävät ettei raja ylity puolivahingossa

mutta voinko tehdä päätöstä päätöksestä päättämättä?

Pelkään sitä

pakkaan varmuuden vuoksi nippusiteitä takintaskuun

kuuntelen vielä lastenlaulun

en niinkään ole lähdössä

paitsi etten ole paljostakaan enää varma.

Jos menee kantamatonta jäätä pitkin

jos ei jaksa riittävän pitkälle

niin sitten vaikka asettaa kuoleman tukehtumisena kaulalle

ottaa vastaan hypotermian jos mitenkään sinne saakka jakselee

nyt ei oikein

nyt ei oikein jaksa.

On aika paha olla

itku aamulla ennen kuin jaksaa nousta

itku illalla nii ettei erota unta valveesta

kuka mä oon

tässäkö?

Ei ne auttaa voinu

ei kukaan koskaan

älä palaa menneisiin

kerro mitä muuta tällaisessa pimeydessä

siellä sentään oli vielä jotain

ehkä tunne

ehkä tarkoitus

ehkä muukin suunta kuin tästä uurnaan tai hauta-arkkuun

muista sit et sama se mulle on

jos se ruumis sieltä jostain löytyy.

Oota ketamiini

no mut kuka ottaa vastaan ne huudot huomisesta

hemoglobiinit tuskin on ehtineet ideaaleiksi

en oikein jaksa ottaa vastaan kohtaa jossa vastuu on kannettava

en oikein

jaksa edes hengittää

siksi on hyvä pitää ne nippusiteet valmiiksi ympyräksi aseteltuna.

Ei tässä oo koskaan ollut järkeä

en osaa laskea vuosikausia 

ne hoiti joo mut en hoitunut

ei tullut tämän kummempaa elämää

nyt en tiiä mitä piti tavoitella

ollakko elossa huomenna vai uskaltaako yhden (viimeisen) kerran rajan yli?

Ihan yhtä monta vuotta mä oon kuolemaani rakastanut

edelleen elossa

mutta ei elävä

en mä ees halua

elämä ois vaatinut paljon muutakin kuin sen että osaa ehkä hengittää yhden illan yli

välttämättä ei sitäkään

sitä ois voinut päästä pidemmälle

mut ei kyllä näillä ohjeilla.

Ne jotka varmuudella tulee kertomaan

miten elämä alkaa kun sille antaa mahdollisuuden

tai lässynlää ja diipadaapa

ei ne niitä tiiä

ei ne sitä tunne ettei koskaan kelpaa

ei vaikka kuinka upottais ittensä suorittamiseen ja toivois et se löytyy se tie mitä kohti kulkea

mitä pitkin kulkea.

Ei löydy

nyt ei löydy oikein mitään

kuolema on hassu ajatus ja silti joka sekunti läsnä

se on mun valinta

ne ei kuulemma tiiä mikä on raja

mut vissiin ei nii kovin läsnä oo se todellisuus

ku ei täs oo mitään hätää

ja vaikka oiski

nii eihän kukaan ois voinut auttaa.

186.

Ei voitu korjata

ei voitu auttaa

aurinko sälekaihdinten välistä maistuu menneiltä keväiltä

oon vieras huoneessani

vieras elämässäni

vieras tässä vuodessa.

En tiiä enää

en löydä valheita joihin takertua

mä oon likainen

ja haluun enemmän kipua.

Oon irrallani elämästä

kaukana tulevasta

kukaan ei voinut ikinä auttaa.

Ne ties sen jo alussa

ne näki sen sanomatta

mä oon pilalla enkä jaksa enää sekuntiakaan.

Joojoo tiiän on pakko

mut ei oikeesti

jos uppoo jääveteen ei tavallaan ees tee väärin

päinvastoin säästää nii paljon nii paljolta

itku sattuu jo keuhkoihin

me ollaan samaa ja sit kuitenkin vain jotain olematonta

oon vieras eikä kukaan koskaan voinut oikeasti auttaa.

Syyttää joo

syyllistää

ajaa vasten nurkkaa ja kertoo miten en ikinä yrittänyt riittävästi

ne kertoo et olin väärin

niin ja näin

ja aina vaan

tajuun tajuun

pitää oottaa pimeää

vitun huomiohuora sul on ollut kymmenittäin mahdollisuuksia

haluisin vielä kostaa itelleni

leikata enemmän ihoa irti kuin koskaan

mut nyt ei voida sotkea

nyt on puhuttava samaa kieltä.

Se on vaan vieras kieli

vieras maa

erilainen huone ja mä en oo mä

en tiiä koska olin

mikä mä oon

ollutko joskus olemassa

miksei kukaan voinut ikinä auttaa?

Mua pelottaa loppu

mua pelottaa pimeä

mua pelottaa se miltä mussa tuntuu

miten vierasta kaikki tuttu on

miten tää ehti mennä näin

miks ne rankasee

eiks paha olo ois ollut riittävä

miks kaikki tää muu

mua pelottaa olla yksin pimeässä.

185.

Ne tuntuu valinnoista lopullisimmilta

helmikuussa ostettu jäätelö joka sulaa kuitenkin käsiin

kun ei keskity

maailma elää ohi 

mä teen hiljaista kuolemaa kiukutellen

enkä välitä enää siitäkään

loppujen lopuks krematorio ratkoo kuitenki nää kaikki

mun olemassaolot ja muut

parhaassa tapauksessa kroppa katoaa mereen

ihan sama

ihan sama

ihan vitun sama.

Mä oon valmis tästä

valmis ymmärtämästä miten toisin elämänsä ois voinut elää

ihan sama

lopuksi kaikki on joka tapauksessa kuolemaa

eikä sen luona valinnoilla ole väliä

ne on mitä on

tämä elämä hukattu näin 

ja jokin toinen jotenkin toisin

ihan vitun sama.

Oon käynyt tän saman läpi liian moneen kertaan

ja jokainen näistä on silti tuntunut yhtä lopulliselta

jos elämän rajallisuuden tiedostaminen on ainoa

jolla saan itseni ottamaan enää askeltakaan

nousemaan ylös sängystä

sietämään mitään

kaiketi on siis paras miettiä kuolemansa läpi kerran kolmeen sekuntiin ja varmistua että lähtövaihtoehdot lepää oikealla olkapäällä koska tahansa toteuttavina.

Eikähän yks ihminen edes tarvi kolmea eri kuolinsuunnitelmaa

yks riittää

kunhan ottaa itseään niskasta kii (!)

ja tekee vaaditun.

184.

Kuolema istuu mun vierellä

silittää hiuksia

en tiedä pelkäisinkö enää ja paljonko pelolle tahtoisin antaa valtaa

kun kaikki on jo ohi.

En jaksa kaunistella asioita

ne ovat kuitenkin likaisia ja minä niiden vierellä valmis päästämään irti 

en jaksa tätä yhtä iltaa

en näe järkeä kärsiä ja kärsiä

joo ei sun tarvi kertoo miten en oikeasti ja miten en riittävästi ja mikä vitun luuseri oon ja niin edelleen

kyl mä tiiän

ja yhtälailla senkin etten mä kuule noita turhia lauseita enää kuolemani jälkeen.

Mulla on reittejä kolme

voimia aika paljon vähemmän

on meri, raiteet ja tukehtuminen

tiiän syyllisyyteni määrän jokaisessa valinnassa

että kuka löytää ja mitä tästä kropasta silloin on jäljellä

mut toisaalta täällä oltais voitu myös tarjota eutanasia näin monen vuoden jälkeen

ehkä totta tosiaan tullaan kohtaan kun on vain myönnettävä

ei kaikista ole elämään

yhteiskunta tahtoo rajata kuolinmahdollisuuksia

tilastot pienenee

onpas kaunista

mutta jos tarjoisitte luvalla keinot meille

joista ei tullu eläjiä kymmenenkään vuoden hoitoyrityksillä

nii sitte ei tarvis valita keinoiksi niitä joihin sotkeutuu turhaan joku sivullinen

eihän saatana ole totta ettei lääkkeet auta

ettei sähkö auta

ettei puhuminen pelasta

eihän se sovi laskelmiin jossa tilastoja on tärkeintä siistiä

mä ymmärrän

mut ei se mua auta enää jaksamaan.

Oisin mä toivonut toisenlaista tulevaa

osata muuttua kuten elämä elettäväkseen vaatii

mut mä oikeasti enää tiedä millä valheella selviäisin edes huomiseen

näin jo kaiken

näin osaltani riittävästi 

joo sä kerrot aina uudestaan kuinka en tietenkään yrittänyt riittävästi

en uskonut muutokseen tai parempaan tai mitä tahansa sä siinä haluat mun syyksi kertoa

mut tiiäkkö

mitään sun sanoja en kuule enää

kun tästä otan ne kolme viimeistä askelta rajan yli.

Ehkä siellä on turvassa

ehkä siellä ei ole mitään

ei edes sellaista tietoisuuden tasoa jolla kykenisi ymmärtämään olemattomuutensa

ehkä se on se ainoa toimiva ratkaisu

ollut aina

mut mä oon pelkoni kanssa kuunnellut muita

niitä samoja lässyttäjiä joiden mielestä aina on toivoa

ei se oo niin

tulee kohta kun on pilkkopimeää

ja viimeinen toivo on poispääsy.

183.

Musta tuntuu oudolta.

Musta tuntuu siltä et ainoa suunta on nyt kuolla

ja se on outoa

miks oon näin kamalan vihainen kaikelle ympäröivälle

kun tässä on kuolemaksi vaihtoehtoja ihan niin monta kuin jaksaa laskea

niitä parempia

ei sellaisia mistä päädytään syytösten keskelle sairaalasängylle.

Mä oon vihainen siitä et tää meni näin

et vitun monta vuotta väitettiin

että niin ja näin ja noin kuntoudun

jos vähän yritän, vähän vielä jaksan

tuota lääkettä tätä lääkettä mitä tahansa lumelääkettä.

Kunnes ei voitu enää kiertää sitä ettei ne lääkkeet koskaan auttaneet

niellä ne piti

enemmillä ja vähemmillä uhkauksilla

ois voitu uskoa aiemminkin

mut onhan ihmisten särkemisessä alistamisella ihan erilainen tunnelma

ja kuinka helppo sen verhon taakse onkaan piiloutua

joka koko olemassaolollaan viestittää vain

että asennekysymys elämä on alusta loppuun saakka

ja totta kai ne kärsii jotka ei taivu muotteihin.

Mun pitäis elää koska itsemurha on väärin

mun pitäis olla elossa kuulemassa kuinka väärin mun elämä on. Kuinka jokainen verorahoilla mahdollistettu hengenveto on pois niiltä jotka ois oikeasti ansainneet apua.

Haluan pois, haluan lakata kuulemasta miten väärin on haluta pois vuodesta toiseen. En halua elämää, josta ei tuu elämää, vaikka tekis mitä. 

Oon liian väsyny tähän. 

182.

Lopulta itsemurhaa voidaan vain siirtää

ei tällaista väsymystä

ei tällaista toivottomuutta

ei tällaista kipua voida hoitaa pois.

Voidaan pidellä hengissä vastentahtoisesti

ajaa ihminen niin reunalle ettei se ikinä elämässään tekisi sellaisia tekoja, sanoisi yhtä kamalia sanoja

mutta silti se on vain hetki enemmän elossa

ei sellaisilla pakoilla ketään elinkelpoiseksi muuteta

ketään oikeasti paranneta.

Ihminen vain taipuu vaatimusten edessä

leikkii että jaksaa hymyillä

niin kai ne vangitkin

jos tuomiota sillä voisi lyhentää.

Kuolema ei silti karkaa vaihtoehtolistalta mihinkään

mun kokemuksen mukaan se tulee pysymään paikoillaan loppuun saakka

siihen asti kunnes ennemmin tai myöhemmin

minä itse tai kohtaloni tämän pelleilyn vie viimeistä kertaa rajalle ja aivan ensimmäistä kertaa viimein sen yli.

Aina väitän etten koskaan

etten koskaan ole tuntenut tällaista väsymystä

tällaista epätoivoa

tässä päivässä en enää välitä

minä olen kuolemani sylissä eikä odotteluaikaa ole pelkuruutta pidempään.

Te kaikki tahdoitte

minä itse kaikista eniten

ei väännetä enää turhia valheita siitä miten elossaolo olis jokin suora yhtälö toivon määrään

me kaikki tiedetään jo

ei kaikkia voida parantaa.

Sinne mennään jonnekin ei minnekään

ilman syytä, syystä tai sittenkin kaiken tämän vuoksi

sama se

kuolema on kaveri

ei vihollinen

niissä elämissä jossa elämää ei elämäksi saakka ollutkaan.

Niissä joissa eläjä itse tuomitsi itsensä

ihan sama sekin

voi kun osaisin selittää

kuinka samantekevää kaikki lopulta on

tämä ja huominen

hupparinnarut kaulalla ja valmiiksi asetellut nippusiteet lavuaarin reunalla

aikataulutukset tästä junan alle

selkeä reitti meriveden syliin.

Et voi olla varma ellet ole päättänyt tapaa jonka toteutat

joskus kyseenalaistaisin sitä kuka täällä oikeudekseen päätökset toisten mielissä kokee

jumalleikkijät minä tuomitsisin siinä toisessa elämässä

jossa vastaan jaksaisin huutaa

sanoisin niin monta kertaa ei

että viimeinenkin uskoisi että totta tosiaan epävakaaksi tuomitseminen tuskin paransi ainoatakaan masentunutta

mutta onhan se helpompi reitti

katso on näitä resursseja näin vähän

ja sinä olet pelkkää saastaa.

Ja tavallaan olenhan jo päättänyt

on vaihtoehto yksi ja vaihtoehto väsymysminälle

kerrot veturinkuljettajien traumatisoitumisesta

mutta et voi siivota mua siistemminkään näiden tilastojen taakasta

antaa lääkkeitä ja sanoa tuosta vain heipähei.

Kuka lie sitten lopuksi oli syyllinen ja mihin

etsikööt ne joiden voimat siihen riittää

mulle tuskin on paljoa väliä enää siinä vaiheessa kun tää kroppa on jauhelihana raiteilla

et kenet traumatisoin ja millä

vai olivatko kaikki nuokin puheet vain osa sitä jotakin

jolla mua pyrittiin entisestään särkemään?