231.

Niitä hetkiä kun painaudut lattiaa vasten

pakotat ittes keskittymään muumeihin

tai johonkin muuhun

täysin merkityksettömään

mutta pelosta erilliseen

jotta pystyisit hengittämään

vielä tämän illan.

Kukaan ei voi enää auttaa

se sama itku on aamupäivällä sohvalla

kuin illalla ketipinor-sumussa sängyllä

temestan toleranssi on näinä viikkoina jo nostettu yli päiväannoksen

tästä pitäisi selvitä

mut mitään syytä kestää ei oo.

Ei tuu mitään parempaa

pahenee vaan

jään yksin koska muutakaan en osaa

syytökset on entistä suurempia

mut hengittää pitäis silti

miten

voimat ei muuta muotoaan

tää mieli ei vain kestä.

Ois helpompi sanoo ettei pärjää

et kuolema on tässä ihan liian lähellä

jos vielä ois jotain vaihtoehtoja

mut nyt mietin joka itkussani uudestaan

ettei sillä oo mitään väliä tietääkö kukaan näistä

tai niistä mitä itelleni teen

siitä kuinka lähellä suunnitelmaansa voi pitää

siitä kuinka kyse on lopuksi yhdestä hyvinkin nopeasti ohikiitävästä hetkestä

kun tää loppuu

tajuun joka kerta uudestaan

kun haluisin kiljuu auta mua, mä pelkään

et tässä kaikki on

ollaan mä ja kuolema

ympärillä vain tieto

mikään ei oikeasti auta.

Sellaista on turha selittää

ei mun paha olo oo kenellekään enää sen todellisempaa

ku tässäkin illassa ollaan oikeesti vain me kaks

mä ja mun kuolema

oma ratkaisu

ainut toimiva apu.

230.

Joskus turvaa ei enää oo

aamulla kylppärinlattialle leviää verta

lämpimiä pisaroita jalkaterän päällä, housunlahkeessa

läpi sidosten

se oli jo eilen tyrehtynyt  

seuraan epäuskoisena sotkua

ei ne koskaan aiemmin oo näin 

mut sit puran sidokset ja sidon lujemmin 

ja pesen jaloista ja lattialta veret pois

ymmärtäen

joskus turvaa ei sitten enää ollenkaan oo.

Nyt ainoa hetki näiden päivien aikana

kun oon tuntenut hallitsevani tukehduttavan kauhun

on ollut se kun upotan terät ja leikkaan saksilla

pitelen ihosuikaleista kiinni repiessäni rasvakudosta niiden alta

verta menee liikaa

mä tiiän sen kun oksettaa vähän koko ajan ja aina kun pitää liikkua

mut jos mikään muu ei saa mua tuntemaan näin

ettei mitään hätää oo

niin ei hemoglobiiniarvo oo nii olennaista.

Pelon hallitseminen on

itkun alla on vaikea hengittää

jos kipu turvaa selustan ja ympäristön

ei pari haavaa oo paha juttu.

Viiltelyn on pysyttävä lähimpänä

mikään muu ei oo tätä tärkeämpää

ei nyt

ei koskaan

kaikki muu menee

ne lähtee 

ne halveksii, nauraa, syyttää

mut terät suojaa mua

multa, muilta, maailmalta

aivan kaikelta.

Nyt on vaikea tasapainottaa

uskoakseni voin leikitellä kuolemanpelollani kun leikkaan enemmän

jos otan syvemmältä kasvatan rohkeuttani

ratkaisu

on oltava ratkaisu

minä haluan kuolla

ne nauraa

ei se oikeesti

huomiohuora

oisit sä sen tehny jo jos oikeesti haluaisit

mitä sä haluat

etkö sä usko et mua sattuu

vai miks sun on oltava siinä

katsottava mua noin ja sanottava ilkeämmin

mitä sä koskaan oot halunnu

älä naamioi tekojas, sanojas avuks

sitä ne ei ollu koskaan

sä halusit satuttaa mua

mut et edelleenkään usko et niin mäkin

sen mä oisin halunnu todistaa

mut vaatteet peittää laastarit ja veriset sideharsot

kukaan ei voi nähdä totuutta

kuolema on ratkaisu

mä harhautan pelkojani ja rohkeuttani

sotken rajaa epämääräisemmäks

et sit kerran kävis se vahinko

terä liian syvälle

köysi kaulalle

tai minä raiteille

tavalla ei väliä

vain lopputuloksella.

229.

Muistot laitetaan laatikkoon

huoneen nurkkaan odottamaan muuttoa

turha niitä on purkaa missään kohtaa

kasataan vain uudet vanhojen päälle.

Mielessä ei oo samanlaista vaihtoehtoa

pudottaa pois jotakin jota ei kestä tuntea, kokea, ajatella 

mieli sotii kipujaan vastaan

itku ei anna periksi

mutta missään ei oo turvallista.

Pitäis varmistaa selustaa yhtä aikaa kun käy taisteluja tulevia vastaan

voimat on loppunu ajat sit

mut kato eihän kenenkään elämä oo ruusuilla tanssimista.

Väitinkö mä nii

sekö on ainoa mitä sä pystyt enää sanoa

ku kaikki vastaukset on käyty tosiaan jo läpi

ja sun pitäis vaan myöntää

ettei toivoo oo.

Sä uskot et harhauttamalla

vähän lisää satuttamalla

mä luovutan ja sit sä saat kirjata ja raportoida

miten voitit

miten väärin mä oon, teen ja ajattelen.

Pelko ajaa mut nurkkaan

kauas muistoista 

mut yhtälailla erilleen tästä hetkestä

kun ei oo enää turvallista romahtaa

eikä kertakaikkisesti jaksa ottaa oloaan vastaan

mieli pysähtyy

tää on ainoa keino johon mieli pystyy

toivoessaan et asiat vois asettaa vain siihen laatikkoon

johon kukaan ei voi pakottaa katsomaan tai koskemaan.

Se onkin vain elokuun aurinko

satunnaisina säteinä housunlahkeissa

kyyneleiden uuvuttamat silmät unta oottamassa

hetkessä sitä on nii väsyny

ettei keksi enää millä selvitä ees yhtä iltaa.

Ja ainahan sitä

sydän lyö läpi niidenkin hetkien

ku itku vie hapen ja kipu tarjoaa kosketuksen

sitä on elossa elämättä

kykenemättä ajattelemaan

ettei tää päättynyt vieläkään

ja se tarkoittaa

et tää pahenee

nii kauan ku on elossa

tää pahenee

jaksoi sitä ottaa vastaan tai ei.

228.

Kirjoittamattomuus kuristaa hengiltä

siirrän sanojen katoamisen mielestä sivuun

heitän vitsiksi ikäväni niitä aikoja kohtaan

kun kirjaimet kirjainten jälkeen korjasivat niitä hetkiä

joissa happi loppui eikä hengitysrytmin ylläpitämiseen ollut tarjolla ainoatakaan vaihtoehtoa.

Enää tiedän ettei turvaa ole

tiesin senkin ettei syksy ole syksy ellei joku lähde

ja sen että kesä loppuu ja sitten muuttolinnut kerääntyvät lähtöään varten

sitten värjätään lehdet

ja mä tipun taas tiskialtaan edessä osaamatta pitää riittävän lujasti kii pöydänreunasta.

Mä tiiän nää

mä tiiän et kuolema on turvaksi 

ja et valehtelen itselleni sitoessani taas yhden köyden valmiiksi 

yhtälailla tiiän ettei musta oo tätä kipua kestämään

yhtä pimeää talvea läpi hengittämään

mä tiedän.

Mut vaikka pakoreittiin ei ole kymmentä askeltakaan

ja osaan yhä asetella kylppärinlattialla kivun portaat mieleeni

kadotella terän ja saksien leikissä omiaan tuntevan minäni

oon tässä edelleen.

Kauhuissani

epäröiden 

huutamassa etten kestä

vetämässä ehdottomat lausuntoni taas sivuun

hukkumassa ihan tavallisen arki-illan epävarmuuteen.

Mitään aitoa ongelmaa ei koskaan oo ollut

joku käy taistelua mun pääni sisällä

ja unikirja kertoo painajaisten varoittavan vaarasta

siitä et pelko on aiheellista

enkä silti tiedä

mitä näin pelkään.

Ehkä selkein kauhu tasoittuu silti kohtaan

jossa joutuu hyväksymään selviytymiskeinojensa vähyyden

asettuu vastustellen luopumaan 

kyvystään kirjoittaa

mahdollisuuksistaan puhua

ja tiedostaa ulkopuolella turvan olevan vain valheita valheiden korvaajina

ja sen ettei terätkään pysty mahdottomiin

ja viime talven opeista selkeimpänä on tiedostettava

että sitä mukaan kun verta menee

hemoglobiini laskee

ja olo huononee.

Oon todennut tän saman toivottoman yhtälön edessäni tuhansia kertoja näinä vuosina

enkä silti osaa edelleenkään sanoa muuta kuin et mun elämä on umpikuja.