270.

Kauhu lamaannuttaa

ajatukset, kehon

jopa itse pelon.

Mut silti se päättymätön karuselli jatkaa kulkuaan

mieli hakee ratkaisuja

löytää ainoastaan umpikujia joka puolelta

oon yksin jo

vaikken ees oo

mut harmaa merkityksettömyyden verho

on laskettu mun päälle

enkä pääse enää karkuun.

Mä haluaisin ymmärtää

tietää miten eletään

silloin kun ei oo pohjaa jalkojen alla

eikä mitään mistä pitää käsillä kii

mä haluaisin kyllä

mut enää en jaksa edes yrittää ymmärtää.

Tuntuu et elossa oleva maailma

on joku muu

jollekin muulle tarkoitettu

ihan irrallaan mun todellisuudesta

asioista joita mä pystyn koskettamaan, aistimaan tai tuntemaan.

Maailma

mun tai tuo muiden

on täynnä pelottavia tekijöitä

tuuli, lentävät linnut

muistot, väärä biisi

hirvittävän monta merkkiä

jotakin on tapahtumassa

pahempaa

pahinta

mut heitän ne vitsiksi

oon eksynyt vahingossa jonkun tragikoomiseksi väitetyn näytelmän kulisseihin

seison edestä revityn esiripun vieressä

turvallisemman varjon puolella

enkä saatana aio ottaa askeltakaan eteenpäin

tuota näytelmää en näyttele

katso nyt en mä edes pysty kävellä !

joku tuuppii selän takana

kuiskii ihan vieraita repliikkejä

mitä helvettiä täällä halutaan

miks me ollaan tässä

kuka sä oot

anna mun olla

mut älä vaan jätä 

älä jätä mua tänne yksin

missä te ootte

mikä on totta jos kaikki vaan esittää

mihin voi uskoa

jos roolisanat asetetaan ammattivaatimuksissa

ne ei puhu totuutta

ne välttelee

koska yhtään taulua ei sais maalata pelkällä mustalla

mut jos minuus oli sairas jo syntymässä

väärin tavoin

ja ylitsepääsemättömin virhein 

nii keneltä sen myöntäminen enää tässä kohtaa on pois

joku ne taakat kantaa kuitenki

joskus joku sellanenkin joka ei enää ymmärrä paikkaansa, olotilaa tai -muotoaan

ne taakat ei katoa harteilta

vaikka sumuverho on läpipääsemätöntä turhuutta

syvää, yksinäistä, keinotonta toivottomuutta

masennusta

joka kirjataan viimeisen kerran hoitoresistentiksi

koita pärjäillä

älä oo noin pessimistinen

nii en mä

mä en varmaan ois jos pystyisin vielä kauhuni, suruni ja kestämättömyyni kanssa hengittämään

ehkä mä en ois

jos mul ois ees joku pohja jossain

jonka läpi ei voi pudota

jos osaisin jollakin tavoin pitää itteni pinnalla

ku rajuilmat seuraa toisiaan

ja hengähdystauot unohdettiin merkitä kalenteriin.

269.

Ymmärrys ajaa yli

sen rattaat on kääritty piikkilankaan

kaiketi varmistukseksi

että ainakin kivun muistaa

vaikka muuhun vauhtia olisi liikaa.

Huudan ajatuksille

haluan sulkea pois

ihmiset, valon, lämmön

kaiken elävän

eloton saa niiltä osin jäädä

jota ei ole mahdollista tuntea.

En kestä enää

painan kädet korville

suljen silmät 

mut totuus ei hiljene 

en tiedä etsiikö se voimansa sydämen sykkeestä

vai pelkästä elossaolon tiedostamisesta

mutta syy ei muodostu merkitykselliseksi

kun taukoa ei anneta

huuto ei lakkaa

itku alkaa varoittamatta

enhän koskaan kävele näillä teillä

kuvitellen olevani totuutta nopeampi

häviö on laskettu varmaksi

ehkä jo silloin

ensimmäisen sydämenlyönnin yhteydessä.

Ja vihaan

vihaan niitä onnellisessa elämässään

mä maksan jostakin

jota en edelleenkään kokonaisuutena käsitä

anteeksiantaminen ei tavoita mun sisältä mitään

koska en tajua

mistä pitää päästää irti

elämästä, tuntemisesta

kyllä kyllä

mutta miten?

Ympäristö on ihan hiljaa

uskon olevani yksi tehokkaimmista keinoista kouluttaa nopeaan puheenaiheen vaihtoon

kuka tahansa keksii mitä tahansa helpompaa keskusteltavaa

kuin totuudet mun mielessä

kyseenalaistamisen jota en malta koskaan lopettaa ennen ukkosmyrskyä.

Säästääkseni muita ja säästyäkseni ymmärtämättömyydeltä

jonka ymmärrykseni kanssa väistämättä vastaanotan

vajoan itkun kanssa yksin

tutun kamalaan syvyyteen

jossa maalitauluun osuneiksi osoitetaan vasta ne iskut jotka tuottavat kivulle perustellun syyn tuntua kivulta.

268.

Mä oon ettiny öisin vastauksia

tuijotellu tyhjiin seiniin

mä oon pidellyt ratkaisuja käsissä

ja päästänyt irti tärkeimmistä.

Mä oon eksynyt kysymyskompaseillani idän ja kaakon väliin

sulkenu silmät ja toivonu revityilläki silmäripsillä

et joku ei menis

joku ois se joka kestäis.

Mut sit mä oon aina heränny

samaan päättymättömään painajaiseen

jossa huudan sun nimee

mut oon jo sulle ei kukaan.

Ja nyt mä en enää tiedä

ne vastuut oottaa kantajaansa

mut nää ei oo niitä vastauksia joita toivotaan

mä voin kääntää sulle selän

ja naurahtaa pakkasta heinäkuun varjoihin

mut silti oon rikki

ja rikkinäisempi

kuin koskaan tahdoin uskoa.

Eikä missään kerrota 

miten maailmassa pärjätään

silloin kun ei pärjätä

silloin kun ketään ei oo niiden ovien takana

ottamassa vastaan, kestämässä totuutta

ja silti ne olettaa

painaa vasten polttavana hehkuvaa rautaa

ja väittää et oikeet ei huuda.

Jokainen huutais

kiljuis, itkis ja karjuis

jos ne kokis tän kivun

ei kyse oo mistään paremmista valinnoista

typerän pinnallisista valinnoista

kyse on tuurista ja sattumankaupasta

siitä et ehkä sun arpalipuilla on tähän saakka sattunu saada turvallisempia hetkiä.

Mut mä oon yksin

sittenkin ja aina kaiken jälkeen

mä oon täynnä virheitä joita ei voi korjata

mä oon yksin 

jossain sivussa

katon niitä ja yritän olla sanomatta

et mitä mä sanoin.

Ne ei tajua

niitä ei vielä oo ajettu nurkkaan

osa ei koskaan tajua

eikähän sellasia saa kenellekään toivoa

mut mikä saatanan oikeus mut on tuolla kaikella tuhota?

267.

Kaikki on loppumassa

eikä millään todellisuudessa ole väliä.

Syöksyn

nostan pääni

syöksyn takaisin

en pidä kiinni

en yritä tarttua kiinni

kaikki on ohi.

Sen syvyys sisällä

seisahduttaa katseen, sydämen, ajatukset

olen syöksykierteessä

ja kumma kyllä

se tuntuu vaihtoehdoista turvallisimmalta.

Joku musta on leikannut jalasta palan

joku vetänyt Temestaa paketin

joku hymyilee jollekin vielä rauhoittaakseen sen silmissä palavan huolen

katso hei, eiei, elämä se vain on.

Ja sisällä pienin itkee

auta, älä jätä

kamppailee käytöksellään varmaksi sen

että yksinäisyys on ainoa syli johon käpertyä.

Sisäistää itsevihaa

repii terät tutuiksi

ja suunnitelmat tosiksi

miksi eläisin

minkä vuoksi tämän jälkeen?

Ja syöksykierre on määrätty alkavaksi ilman lupausta lopusta

kuinka epävakaa ihminen voi edes olla

kuinka suurta syntitaakka saattaa harteillaan kannatella

kuinka yksin voi mustassa maailmassaan olla?

Ja mä en välitä

mä oon tyhjä ja liian täynnä

epävakaata roskaa

epävakaa huomiohuora

epävakaa epävakaa epävakaa

arvoton, samantekevä

tappamistaan odotteleva.

Nielen antibiootit 

mutta sovellan haavanhoito-ohjeita

aina on muka niiiin suuri tulehdusvaara

mut todellisuudessa kymmenet näistä on parantuneet ilman lääkkeitä tai haavalappuja

laastarit ja desifiointiaine riittää

ja sen kerran kun ei riitä

on se varmasti tarkoitettu lahjaksi.

Mutta väsymys on kylmää

uupumus liian voimakasta

totuus pahin kaikista

tältä ei oikeasti pelasta enää mikään.