24.9.2025

302.

Se on vähän kuin
harha-askel
huomaamaton kompastuminen
ja sitten  p i m e y s.

Tuntuu pahalta
elän päiviä taas kuolemalle
ulkoilutan koiran
kestän sen keksimät möröt ja ohjaan viereen ymmärtämään
ettei mitään vaaraa ole.

Oloni kans takkuan jossain ihan muualla
ei olekaan muuta kuin hätää
hiljennettyä hengenvaaraa
koska lopulta vain kuollut on totta
halusi todella
eikä sen väliä
kun ei minkään muunkaan.

Mä vaan väsyn
väittämään vastaan
ku tiiän jo ettei mikään enää muutu
joojoo
tulee kevät
ei siihen auta laskea minuutteja
niitä on satojatuhansia liikaa
kuten kaikkea tätä pimeää
syyskuut on olleet luovia
vielä sellaisia
pystyn tämän hetken hengittämään
tämä ei ole
tämä on kuoleman kanssa käytyjä keskusteluja
temestaa ja itkua joka ei lopu.

Kaikki on hyvin
niin mun ympärillä on
koiralla on kaikki hyvin
ja mä tuun kuulluksi
vaikka sekään ei enää muuta tätä
mikään ei muutu
voi taistella tai vain luovuttaa
lopputulos on lopulta sama.

En osaa kuvata mun mielen mustuutta
sitä kuinka paljon pettymyksen tuottaminen sattuu
tiesiksä etten mä tahallani tehny tätä
ollu tää ja täysin mahdoton
näin pohjattoman toivoton?

Et vaikka oon paha
tää ei ollu se minkä itsekkyyttäni valitsin
eikä kuolemakaan oo
mä tiiän et muut yritti ja yrittää auttaa
paljon enemmän kuin koskaan oisin ansainnut
mut tää kaikki on jotain voimakkaampaa
jotain mikä on apuja ja ojennettuja käsiä kauempana
syvemmällä mun sisällä
liian tiukasti kii mun sielussa, olemassaolossa.

Ehkä itkulle ei tuu loppua
koska ristiriita mun ja muiden uskomusten välillä on niin valtava
ja sattuu elämää enemmän
mut silti kuolemaa ei voita mikään
kun ei oo enää niitä
paperinkulmia tai raolleen jätettyjä ovia
voimia pyytää yhtään mitään
toivoa voittoa mahdottomasta
kun vaan tietää et tässä on kaikki
ja mä en kestä olla
et kuolema on ainoa joka voi enää auttaa.

Joo voidaan tehdä ihan kaikki
kuunnella mun turhat itkut ja yrittää välittää
luoda uskoa paremmasta ja saada mut turhautumaan jossitteluun
mut kai tiiät ettei mikään enää muutu?

Ettei ajalla ole väliä
kun millään muullakaan ei
joo oon luuseri joka ei saa itteensä hengiltä
ei sitä tahdo riittävästi
mitä väliä
ei sillä ole mitään väliä uskoinko mä ees ite pystyväni itsemurhaan 
ei enää silloin kun oon kuollut.

Kun viimein oon vapaa ja täysin parantunut
kun en voi pudota enää pimeyteen ja kun ainoa tietoisuus on tiedostamattomuus
ne voi maalata sen helvetiks, mun teon ja koko elämän synniks
mut yksikään niistä ei silti varmasti tiedä
ei yhtä varmasti kuin mä sen
et kaikki on yritetty
jokaikinen kivi käännetty
sanottu nii paljon hyvää ja pahaa
jolla millään ei ollutkaan mitään väliä
yksikään niistä ei tiiä kuten mä
et ainoa toivo on kuolema
et ei tuu enää ketään
joka tarttuu kädestä ja sanoo
hei kokeillaan vielä tää
jaksa tän hetken yli ku tää saattais toimii
ei kukaan oo enää nii tyhmä et hokis niitä samoja tyhjiä lauseita
ainoo mitä voidaan toistaa on se et jos se vielä muuttuisikin jos ja jos ja jos
ja kun mä kysyn miten
ei ollutkaan enää mitään.

Ei tää oo kenenkään syytä
apua nyt vaan on olemassa rajallisesti
ja kaikki ei koskaan kuntoudu
ja voidaanhan me palata siihenkin et mun asenne estää mua voimasta paremmin
miten vaan
ku ei millään oo enää tässä vaiheessa mitään väliä.

Nämäki sanat on turhia
mut mä ootan taas köyden kans yötä
ja haluun vielä pysyy varmuudessa ja rohkeudessani
mä tiiän et pelot vyöryy päälle hetkellä millä hyvänsä
enkä pysty hengittämään koska en pysty kuolemaan
vaikka aika on sopiva ja kukaan ei nää ja koira ei ees kerkee tajuta
mut tän hetken mä saan vielä uskoo kuolemaani
siihen et mä pystyn parantamaan itteni
lopettamaan tän kaiken
jolla ei koskaan ollut mitään merkitystä.

14.9.2025

301.

Yritin kertoa
kunnes tajusin ettei sanottavaa oo
on tyhjiä sanoja, liikaa kyyneleitä
välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä
kyvyttömyyttä ymmärtää
mun niitä ja niiden mua
millään ei oo mitään väliä
ja mikään ei oo yhtä musertavaa.

On elämä
jonka voi suorittaa
opetella tarkemmin odotettuja rooleja
olla hiljaa siitä kuinka paljon joka hetki sattuu
vois tehä niin ja näin
vain sen vuoks et elämä näyttäis muiden silmiin siltä
miltä sen tässä vaiheessa todellakin pitäis jo näyttää.

Mut voi myös jäädä
olla yhtälailla hiljaa mutta hajota silti
lakata pyrkimästä
suorittamista ei voi lopettaa
mut sen voi kuorruttaa kuolemalla
jolloin mikään ei tavallaan oo sietämätöntä
vaikka oikeasti kaikki on.

Mitä järkeä on pyrkiä enää yhtään mihinkään
mitä järkeä on yrittää leikkii mukana
et olot ja elämä muuttuu
sit kun oppii
jos totuudet tietää
ja jopa ymmärtämättömät näkee näytöksen taa
minkä vuoks tätä merkityksettömyyttä enää pyrkii pakoon juoksemaan
kun mikään ei muutu?

On jokseenkin kamalaa
edelleen
tajuta ettei toivoa ole
ettei sitä oo missään vaiheessa ollut
et kaikki ne vuodet kun muut vakuutti
et kyl se vielä helpottaa
tee näin tai noin
ota tää lääke
nii sit
mitään toivoo ei ollu
ne kaikki oli valheita
niiden omaa kuvitelmaa
elämästä joka ei missään kohtaa ollut mulle mahdollista.

Ja mitä useamman synkän vuoden läpi elää
sitä vähemmän toivoo on
aina luulee etteihän tää pimeä voi enää olla pahempaa
mut silti tietää
nykyisyys ei oo lähelläkään pohjaa
eikä mikään menneisyydessäkään oo ollut
se kaikki mitä on eessä
on paljon pahempaa kuin mikään tähän mennessä.

Todennäköisyydet iskee vastaan
mitä tästä elämästä ois enää jäljellä
vaikka nyt tappelisin kaikin voimin toivottomuutta vastaan
en silti usko muuhun kuin häviöön
pahaa oloa on paljon enemmän kuin mussa mitään muuta
uskoo, toivoo tai voimia
ja jos ne kirjas jo vuosia sit
hoitoresistentti
millä ajateltiin et mä tän ite voitan?

Muutan asenteeni
muutun ihmisenä
suoritan suoritan suoritan
lopetan itkemisen ja suoritan
ne ei tajuu mitään
mä voin neuloo muka monimutkaisen ohjeen mukaan
ja itkee toivottomuuttani samalla.

Mä voin tarjota koiralle kaiken ja nähdä sen onnen
ja silti samalla itkee
etten jaksais ees yhden tunnin yli.

Mä voin ja mä teen
mut missään kohtaa mun sietokyky ei parane
mun voimat ei lisäänny
en löydä toivoo ees hetkistä
vaikka järjellä tiiän
kaikki on paremmin kuin hyvin
mä en halua elää.

Mitä sille sit voi
jatkaa tyhjänä suorittamista 
pakottautua elämän vaatimuksiin
leikkii sääntöjen mukana ja heittää myös itkut vitseiks
ettei niiden toisten tuntuis nii pahalta
nähä painajaisia joissa yrittää huutaa ilman ääntä
vihata nukkumista ja hereilläoloa 
ihan koko elämää.

Tai sit vaan viimein mennä
kuolla ja päästä kaikesta vapaaks.

2.9.2025

300.

Tavallaan arki tuntuu taas kaventuvan
sen ei enää pitäisi
elämää pitäisi olla jo paljon enemmän
mukavia tunteita
odotusta ja toiveita
mut päivät onkin vain samaa suorittamista
mitäänsanomatonta tehtävien toistoa
ajatuksia joita ei halua tai jaksa ajatella
muttei myöskään jaksa niitä yrittää paeta.

Sitä laittaa saappaat jalkaansa
ja laahustaa metsän läpi
koira hyppii mättäältä toiselle
sen näköisenä kuin sen mieli olis täynnä onnea ja vapaudenhuumaa 
ja turkki puolestaan mustikanvarpuja ja havunneulasia.

Mä en oikein muista katsoa ympärilleni
mieli on aina täynnä muuta
valmiita väittämiä ja sanoja suurempia pelkoja
hetkeen on mahdotonta pysähtyä
enkä tahdo edes yrittää
sillä tiiän ettei sen kauhun kans voi hengittää.

Sängyllä koira on valinnut paikkansa
se makaa koko painollaan mun rintakehän päällä
kääntää kostean kirsunsa mun poskea vasten
ja huokaisee
jossain luki että sen huokaisun on tarkoitus rauhoittaa
koiran itsensä ja lauman ympärillä
en pyyhi kyyneleitä
yritän vain olla liikkumatta
ethän jätä mua?

Jossain kohtaa se hyppää lattialle
asettuu pedilleen nukkumaan
itkua se ei ymmärrä
tuskinpa mitään muutakaan
lohennahkaa se rakastaa
ja jauhelihaa kaikissa muodoissa
koska silloin kun se haistaa nää
se ottaa varmuuden vuoks yhden nelitassuhypyn
vaikkakaan ei koskaan saa herkkua ennen kuin asettuu
joskus tuntuu et se hyppää ihan vain osoittaakseen
itselleen, mulle, maailmalle et
siinä sitä on, se on siinä, mä haluunhaluunhaluun!

Se on mukana
ihan kiinni
ja vähän kauempana
monesti istuu vieressä ja katselee maailmaa edessään pää vähän kallellaan
on hetkiä kun sillä ei ole kiire mihinkään
pienen koiran pieniä hetkiä
kun se malttaa olla ihan paikallaan ja odottaa.

Kuin minulla olisi sille jotakin
jokin seuraava ohje tai suunta
herkku tai opeteltava asia
se ei tiiä miten tyhjä oon
miten en osaa elää enkä ymmärrä mitään.

Tiiän et sillä on kaikki mitä se tarvitsee
koiran onni tuntuu olevan hyvin pienistä asioista kiinni
eikä edes mun ollut sittenkään mahdoton
kaikkien näiden vuosien jälkeenkään
sen tarpeita täyttää ja tehdä sen elämästä hyvää.

Omastani vain
tavallaanhan kaiken pitäis olla yhtä yksinkertaista
mä voisin osata ottaa koirasta sen saman turvan mitä se musta
mäkin voisin seota onnesta joka kerta kun saankin astua polulta umpimetsään varpujen ja oksien keskelle
mut ei se aivan niin mee.

Nää pelot ei mee mihinkään
oon väsynyt taisteleen loputtomasti itteeni vastaan
ainoina aseina terät ja sanat
joissa näissäkään ei koskaan oo ollut mitään tarkoitusta.

Mistä elämään löydetään se merkitys
mistä sellanen motivaatio löytyy
et ei aina vaan vihaa
uutta aamua ja itteään
elämää ja hukattuja sekunteja?

Pitäis pitäis pitäis
ihmiset yksinkertaistaa vastauksissaan asioita
edelleen päällimmäinen idea tuntuu olevan
et kunhan vaan suorittaa
jatkuvasti tekemistä lisäten
nii kyllä sitten kuntoutuu.

Myös mun on nii helppo upotan siihen kuvitelmaan
kato mä teen tän ja tän
ja ens viikolla tuonkin ja näyttelen ihan täydellisesti tän roolin mukaan
omaa elämääni
valintoja joita muka teen
mut oikeesti en ees välitä.

Mut ei ne pelot siitä väisty
pelot ei pelkää mitään
niitä ei voi nujertaa listalla jonka täyttää
pakkosuorittaa-asioilla
riittävästi kun pakottaa
sitä lakkaa vaan nukkumasta
ja sekään ei koskaan oo johtanut mihinkään suureen oivallukseen
et hei tän vuoks tää kaikki kannattikin läpi kärsiä.

Joten taas mä jään tähän
täysin paikalleni
kuolema kiertää sitä samaa kehää joka kolmannessa ajatuksessa
kuten aina
ja syksyn tullen todennäköisesti
määrä lisääntyy ja joka toinen ajatuskulku päättyy siihen
et jos menisin
miltä kuolema tuntuis
kuinka se pelastais mut tältäkin kaikelta
ja niin edelleen
aina sama vanha harha
mutta yhtä voimakas ja rakas
yhtä täydellinen helpotus
yhtä kaukana kuin aina ennenkin
ja silti sen voima on suurempi kuin minkään muun.

Mitenpä sitä elämää edes vois elää
kun ainoat vuorosanat joita tahdon lausua
ovat kuolemani sanelemia?