Mä. Vihaan. Mua.
Mä vihaan mussa erityisesti sitä kuvitelmaa
joka uskoo pystyvänsä toteuttamaan itsemurhan
ja perääntyy joka kerta.
Sitä typerää joka puhuu suunnitelmia ääneen
kertoo väsymyksestään
tekemättä yhtä ainoaa aitoa liikettä oikeaan suuntaan.
Mä vihaan mussa sitä joka väittää vastaan
kiljuu yhtä aikaa apua ja raivoaa kaikille jotka jotain ehdottaa
mä vihaan sitä jota en osaa sisälläni millään keinolla hallintaan asettaa
sitä joka tuhoaa säännönmukaisesti kaiken ympärillään olevan
vain koska on niin saatanan tyhmä.
Mä vihaan mua.
Mä haluaisin olla se joka tekee asiat kuten on käsketty, ohjeistettu
yrittämättä edes löytää jatkuvasti jotakin pakoreittiä
mä haluisin olla se jota ei tarvis vihata
se joka osais käyttäytyä ees joskus
mut millä mä tän itestäni pois otan?
Itsekuri ei riitä syvempiin viiltoihin
(vittu mikä luuseri)
rohkeus tai muiden mukaan tahto
ei riitä kuolemaan
käytöksen hallitsemiseen en enempää keinoja keksi
koska tunne valtaa mielen
ja johonkin se on purettava
oli seuraukset mitkä tahansa.
Sitä ei tajuta
et siitä mitä mä lapsena olin
ei voida saada tän parempaa aikuista
se jonka raivo pimensi ja sen joka purki vihansa aggressiivisuudellaan toisten puremiseen ja lyömiseen
osas ehkä järkeilyllään siirtyä vain itsensä fyysiseen satuttamiseen
mut mahdottomiin ei mikään järki tunnetta vastaan riitä.
Oon ajanut ite itteni niin monesta suunnasta umpikujaan
et hengittäminen samassa kehossa tämän tiedostavan mielen kans käy vaikeaks
mä haluan repiä, raadella, paloitella
aiheuttaa mitä tahansa aitoa
riittävää ja kunnollista tuhoa
mut mä en pääse rajojen yli.
Mun kroppa (tai mieli) lyö viillot seis rasvakudoksen ja lihaksen rajalle
aina vaikka mä miten päätän et tällä kertaa kestän kivun ja tällä kertaa en pelkää
mä voin kyllä leikata saksilla ihosuikaleita pois
joskus jopa oudoimmissa hetkissä lyödä sakset suorilta ihoon
aloittamatta hitaasti ja keskittämällä kipua ajatuksilla
mun suunnitelmat itsemurhasta voi olla askeleentarkkoja
ja vaihtoehtoja riittää kyllä
enkä mä silti ylitä sitä ratkaisevaa kohtaa koskaan
mä haluun purkaa tän vihan
mä haluun pystyä purra käsivarsista palasia irti
raadella auki suuremmatkin suonet
mä haluun vaan mennä
pysyä ajatusteni kans samalla puolella
asettaa niskan kiskoille
sulkee silmät ja olla vapaa.
Vapaa vihasta
vapaa häpeästä
vapaa tästä vuosikausien päättymättömästä kehästä
mä haluun vaan et tää on ohi
sillä mä en oikeasti jaksa enää.
Ja se ettei se oikeasti ole sun mielestäs oikeaa ennen kuin mun sydän lakkaa lyömästä
on mun vihalleni ehkä kaikista kestämättömintä
se etten mä voi enää kuolemani jälkeen kuulla
sun joutuvan myöntämään
et saatoin mä olla oikeassakin
vaikka tää saatanan sirkus näin monta vuotta kestikin.