8.

Vaikeampaa

tunnen miten uppoan

miten itku käärii mut tuskaisten käsivarsiensa alle ja kuristaa

hengittäminen on raskasta.

Tästä täytyy selvitä

kai sä sen tiiät?

Sun on oltava noille toi

tuolla sun on puhuttava noita asioita

ja noille on pakko muistaa hymyillä

tässä kohtaa sä saat vasta itkee

mut muista et sit sun on jo koottava ne palaset takas

ja muistettava miten ollaan ystävällisiä.

Ja mä jään johonkin

ei oo mua

ei mitään suuntia

vain kummia ajatuksia jostain menneisyydestä

unia joissa lähteneet palaa vielä kerran.

Ja mä päästän irti

yks kerrallaan niistä asioista joissa olen viimeiset kaks kuukautta roikkunut

kaikin voimin pidellyt kiinni mahdollisuuksistani

pakottanut ja altistanut itseäni yhä uusille pelottaville tilanteille

koska tiedän

mun täytyy.

Nyt vähitellen

mä hivuttaudun sinne pimeälle puolelle

en nosta joka hetkessä katsettani

enkä jaksa enää pakottaa itteeni kaikkeen.

Ja vaikka mä tiiän

minkä hinnan mä tästä joudun vielä maksamaan

mä en jaksa välittää

enkä saa otetta tästä hetkestä

tästä selviytymisestä.

Se on surullista

pelottavaa ja ahdistavaa

että kaikki on tässä

mun omissa valinnoissani

vain mun käsien varassa

ja tiiän kyllä kenelle ne syytökset osoitetaan

kun viimeinen kulissi romahtaa.

7.

Ahdistus istuu oikealla olkapäällä

se irvistelee ja ilkkuu

ei susta mihinkään oo

et sä mitään ikinä tuu osaamaan

ja mä yritän hiljentää sitä

ees sen verran et tietäisin mistä tunnilla puhutaan

ja olla itkemättä.

Mä. En. Pysty.

Tasan kaks viikkoa takana

ei mitään syytä miks luovuttaisin

ja silti en mitään niin tahdo

kuin antaa olla.

Mikä järki mun on opiskella ammatti

ku oon sosiaalisesti kuitenki nii saatanan kyvytön

etten ikinä sais töitä mistään?

Joo mä tiiän

mun pitää

ja et jos nyt lopetan

en kehtaa enää ikinä näyttäytyä missään

tää on mun viimeinen mahdollisuus

jos mokaan tän

jään loppuelämäkseni pyörimään niihin kuntouttaviin työtoimintoihin

sillä yhdeksän euron kulukorvauksella

mut mitä väliä

sinnehän mä joudun kuitenkin vaikka jotenkin valmistuisin

kun en mä pysty valehtelemaan yhdessäkään työhaastattelussa

et mussa ois jotain hyvää.

Vihaan itteeni

haluun vaan repiä ihon auki

leikata saksilla kudoksia

mitä tahansa muuta kuin olla tässä

lukemassa tehtävänantoa jota en ymmärrä

uskaltamatta sanoa mitään.

Se ahdistus laskee ne pienet kylmät kätensä mun kaulalle

pitää muistaa hengittää

älä anna sille valtaa

nopea googlaus

silloin kun pitäis tietää mitä tarkoittaa EU:n yhteiset sisämarkkinat

mä selvitän ehdinkö käydä ostamassa mistään hakaneuloja välitunnilla.

Jotain millä sais ees vähän kipua

jotaki muuta ku tän olon.

Miksen tajunnut et tää iskee päälle näin nopeasti

tällaisella voimalla

oishan mun saatana näin monen vuoden kokemuksella tietää

et just näin tässä aina käy.

Ajan itteni tajuamatta tilanteeseen

josta en pääsekään heti pakenemaan

lasken minuutteja

tiiän ei niillä hakaneuloillakaan tätä tilannetta pelasteta

tuskin ees viilloilla

kipu vain siirtää tätä todellisuutta sivuun

tekee ahdistuksesta vähän helpompaa kantaa

mut jotain mun on pakko yrittää.

Lopputuloksena istun välitunnin paikallani

en lähde kauppaan

en mene syömään

en pysty mihinkään 

tuijotan eteeni

lamaannun

pelkään. 

Tiiän ettei kukaan pysty lupaamaan tulevaisuudesta mitään

voi olla et tää pahenee

pahemmaks kuin koskaan ennen

tai voi olla et tää meneekin ohi

mut mua pelottaa

kun tän kehitystä ei pysty mitenkään ennustamaan.

6.

Kaikkemme me tehdään

räpiköidään rantavedessä

syvemmältä nousee tuttuja hirviöitä

ensin niitä ei edes näe

sitten alkaa tuntemaan hipaisuja

kunnes otteet kovenee

evien sivallukset jättää punaisia jälkiä meidän ihoihimme

piilotellaan niitä jopa toisiltamme

vaikka tiietään et kaikissa meissä ne jäljet on

joskus sä yrität nousta vedestä

todeten etteihän tämä saatana voi näin mennä

viisaammat tietää jo

ei se kannata

kosto on suloinen ja niin kamalan kipeä

väsyneimmät ui syvemmälle

ne ovat jo päästäneet irti

luopuneet toivosta

vaikka joskus joku ihmeellä merkitty

kahlaa veteen meitä ja hirviöitämme pelkäämättä

nostaa yhden mukaansa

kantaa rantaan

sitoo sivallusten jäljet

hoitaa kuntoon

mutta vain joskus

niin surkean harvoin.

Ymmärrän enemmän niitä

jotka eivät jaksa enää räpiköidä

vieköön vedet

vieköön hirviöt

tehkööt tehtävänsä

nuo pahat henget

helpommalla niin pääsee.

Mä kellun vedessä

en ui syvemmälle

en pyri rantaan

en odota, en toivo

mä vain oon.

5.

Olis kai helpompaa

jos ois jotain mistä pitää kii

joku selkeä suunta, tavoite

mitä tahansa.

Jotain muuta kuin tää päämäärätön ajelehtiminen paikasta toiseen

joo tajuan oon tehnyt paljon viime kuukausina

monta oikeaakin siirtoa

mut silti oon yhä ihan hukassa.

Mitä nyt

mihin sit

kuka oon

mihin haluan?

Ja mun edessä risteää tie

ne kaks haaraa vie täysin eri suuntiin

toinen sinne jonnekin pimeään

muistat kai

kaikki ne mustat yöt

loputtomat kyyneleet

selittämättömät ahdistukset

ja siinä kaiken sen pahan keskellä valtava turva

lupa luovuttaa

olla vain 

päästää irti

se valtava rakkauden tunne kuolemaa kohtaan

ja sitten on se toinen tie

sinne jonnekin tuntemattomaan

mitä siellä edes on

millainen se elämä on

kun en mitenkään realistisesti pysty sen tien varrelle toiveitani rakentamaan

enkä ole varma

tahdokokaan

jos sitten kuvittelisinkin liikoja

luulisin kykeneväni asioihin

joihin en ikinä todella pystyisi

en tiedä.

Valinta pitäisi tehdä nyt

jos päättäisikin lähteä siihen suuntaan

jonne aurinko uskaltaa paistaa niinä kuulaina syyskuun aamupäivinä

vois sit taistella väsynyttä minua vastaan

kun joulukuussa lumi ei edelleenkään jaksais pysyä maassa ja kaikkialla ympärilläkin ois vain pimeää

tiedän et järjellä se ois oikea valinta

taistella tästä kaikesta ja kaikesta siitä tulevasta

niistä kymmenistä mahdollisuuksista

joita se tie saattais varrellaan pidellä 

vaikka ne vielä tässä kohdassa on salaisuuksia

mut tästäkin tiedosta huolimatta tunne sanoo toista.

Tunne on kaiken sen tutun ja varman puolella

huutaa ja kiljuu että älä tee sitä

älä ikinä lähde sinne tuntemattomaan

siellä on pahoja, vihaisia ihmisiä

kymmeniä epäonnistumisia

niin - mitä sä niillä onnistumisilla teet

joudut maksaan kohtalostas hinnan kuitenkin

ei se oo mitenkään sanottua

et vaikka kuinka taistelisit

sitten voittaisit

joo-o siinä olis mahdollisuus

mut siinä on yhtälailla riskinsä.

Tunne houkuttelee puolelleen pimeään

varmaan epäonnistumiseen

siihen maailmaan jossa ei jaeta mahdollisuuksia

ja minä (hullu) haluan vain lähteä sen mukaan

katso nyt

siellä on kaikki

siellä on turva ja lohtu toivottomuudessakin

pelkoja mutta pelkojakin vastaan tutut aseet

siellä on edes joissain kohdissa ihmisiä jotka kysyy miten menee

(tietysti enemmän niitä jotka kääntää selkänsä, tiuskii ja vihaa)

voi kuinka paljon siellä on kaikkea sellaista

jota mun on niin ikävä.

Ja tässä mä seison

näiden kahden tien edessä

enkä kerta kaikkiaan tiedä

mihin suuntaan astuisin

paikalleni en voi enää jäädä

päätös tehdään mun puolesta

ellen nyt lähde sinne tuntemattoman valon puolelle

mut sysätään varmalla otteella tuttuun syliin, pimeyteen.

Tiiäkkö mistä tiiän sen?

Mä tiiän sen niistä tarinoista joita mun mieli kehittää aina kun sille tarjotaan hetkenkään mahdollisuus

linja-automatkoilla, lenkillä, neuloessa, ruokaa laittaessa, nukkumaan mennessä

kaikkialla ne samat tarinat kelautuu eri lopputuloksilla

ne ei oo iloisia tarinoita

eikä niissä oo onnellisia loppuja

oli mun päivä sujunut kuinka hyvin tahansa

tuntu musta sillä hetkellä kuinka toiveikkaalta tahansa

ne tarinat on täynnä synkkiä käänteitä tulevaisuudesta.

Ja mä kuljen kokoajan kohti niitä tarinoita

kohti sitä minuutta joka niiden tarinoiden päähenkilö on

aika loppuu

on viimeisiä hetkiä kääntää suunta

syksy astuu ihan just meidän päälle

eikä siltä pelasta kirkasvalolamput tai D-vitamiinit

ellei oo valmistautunut ja päättänyt voittaa sitä.

Mä en oo

mä oon hukassa.

4.

Ei mikään silleen oo muuttunut

eihän?

Kolme päivää takana

kolme vuotta edessä

tää väsyttää jo nyt

vaikkeihan sitä sais myöntää.

Yhtäkkiä en osaakaan nukkua

oon nukkunut viimeisen vuoden, kaksikin

niin hyvin

etten osannut varautua tällaiseen.

Tiesin et tästä tulee tosi raskasta

mut miks jo nyt?

Alle kuuden tunnin yöunilla linja-autoon

siitä sitten selviytymään

vaikka ens viikollahan kaikki vasta alkaa

täytyy oikeasti alkaa opiskelemaan, sisäistämään asioita

olla läsnä todellisessa maailmassa niin kamalan monta tuntia

viitenä päivänä viikosta.

Pelottaa

tiedän vain sen etten tahdo pilata tätä

tiedän vain että tahdon selviytyä tästä

pärjätä, olla viimein kuin muut

valmistua ammattiin

jotakin muuta kuin sen iänikuisen läpipääsemättömän pimeyden.

Mutta en todella tiedä

miten ikinä tästä selviytyisin

miten lopettaisin putoamisen tähän kohtaan

miten estäisi itseäni vajoamasta yhtään syvemmälle

mitä enää tekisin

jotta saisin nukuttua pidempiä öitä

en tiedä yhtään

miten kropan ja ehkä mielen kierroksia lasketaan

tai joo tiiän nää perusjutut

et pitää käydä lenkillä ja tehdä mukavia asioita

kaikki ne samat listat mitä googlestakin löytyy

ja mitä kaikki ammattilaiset aina hokee 

mutta en oikeasti tiedä

mitä tehdä

kun niiden ohjeiden mukaan toimiminen vain pahentaa tätä

kyllähän sen ymmärtää

mitä enemmän suoritettavia asioita 

sitä enemmän kierroksia.

Itken hetkittäin

mutta en pysty tai uskalla antaa tunteille enää tilaa

yritän painaa ne kaikki pois

jonnekin kauemmas minusta

tehdä eron minun ja niiden välille

etten vaan rikkois tätä kaikkea

tuhoaisi viimeistä mahdollisuutta.

Sillä tiedän jo

jos mokaan nyt

muutkin kuin minä menettävät toivon mun suhteen

tähän saakka se on ollut jokseenkin lohdullista (usein myös valtavan raivostuttavaa)

että muut on jaksaneet uskoa et tulee vielä parempia aikoja

nyt uskon siihen jo itsekin

ainakin hetkittäin

ettei kaikki oo tässä

mut tiiän et jos nyt kaadun

kukaan ei tasan käänny ees katsomaan

saati kysy oonko kunnossa

tää on mun viimeinen mahdollisuus osoittaa

etten mä valinnut pimeää vapaaehtoisesti

ja että mä ihan todella tahdon muuttua.

Mun on selvittävä.

Mun on pärjättävä.

On kestettävä, muututtava, hymyiltävä.

Mun on tehtävä kaikkeni jotta olisin joku muu

joku sellanen

tiiäksä

sellanen hyvä ja ystävällinen

rohkea ja sosiaalinen

joojoo

sellanen joka kelpaa 

sopii yhteiskunnan jäseneksi.

Mut mä en vaan yhtään tiiä miten

jos mä oon kolmen päivän jälkeen nii loppu

et parhaalta ratkaisulta tuntuu hautautua vilttien alle jonnekin niin kauas ihmisistä

ettei kukaan enää ees muista mun olemassaoloa.

Tavallaan tiedostaa et pitäis ehkä puhua

ehkä pitäis sanoa jollekin jotakin

nyt eikä myöhemmin

mut sit sitä alkaa miettimään vaan et mihin sellainenkaan keskustelu oikeastaan johtais?

Todennäköisemmin ohjattais lääkärille

joka kirjoittais kaksvitosia ketipinoreita

saatesanoilla: pärjäile, ryhdistäydy

ja kyllähän mä sen nyt jo tiiän

ei tähän kukaan mitään oikeasti pysty

en minä eikä muut.

Mikään tätä ei muuta

vika on mun sisällä

mun kyvyssä kestää elämää

jossain niin syvällä

ettei siihen pysty vaikuttamaan edes niillä tabletin muotoon puristetuilla myrkyillä.

Emmä ees tiiä millaista apua mä toivoisin

mä oon käyny läpi kaikki ne vaihtoehdot

kymmenet ammattilaiset

kertomassa lopulta samaa sanomaa

rivien välistä sen jossain kohtaa tajuaa

kenelläkään ei oo pienintäkään ideaa siitä

mitä oikeasti pitäis tehdä et paha olo väistyis.

Oikeastaan mä en tahdo enää sotkeutua siihen verkkoon

olla joku heittopussi 

joka yritetään mahdollisimman nopeasti siirtää seuraavan työpöydän paperipinoon

vierittää vastuu sinne jonnekin

jos käykin jotakin

pois omasta työtaakasta

kyl mä tajuun

minä mut noissa tilastoissa nähdään

ei sun siitäkään tarvi mua enää muistuttaa

et millanen taakka kaikille oon

ihan vaan siitäkin syystä et edelleen oon tässä

elän ja hengitän.

Mä oisin vaan tahtonut pystyä tähän

muutokseen.

3.

Vieras laji

elämä.

Kuka kertoi

näin teet ja tällaiseksi saavut

kuka päätti

maalata peilikuvansa hirviöksi?

Minä tuijotan niitä päämäärättömästi takapihoilla räpiköiviä lintuja

liekö juuri pesästään ehtineitä

sekopäitä

säikyn teidenvarsilla yllättäviä siiveniskuja

ja iltaisin

joskus siinä kun olen vastannut kaikille

hyvin voin

annan kyynelten kastella tyynyliinan

ja uskon taas

ei minusta tähän olekaan.

Näihin päiviin

tällaiseen lajiin 

jossa kaikki on omien harteidesi varassa

taakoista jokainen.

Joinakin iltoina

pyöräilen itseni hukkaan

käännyn niin monella peltotiellä vasempaan

etten kykene enää mitenkään paikallistamaan ilmansuuntia

(ihan kuin osaisin sitä muutenkaan)

ja toivon vain että palaan jostakin risteyksestä tielle jonka tunnen.

Eksyminen on jokseenkin rauhoittavaa

se sisältää aina toiveen ajatuksesta

jos tänne vain katoaisi

unohtuisi

jäisi

kaikki se ympäröivä lakkaisi olemasta totta

ne hitaasti öistä aamuihin hiipivät vuorokaudet

ruokaostoskauppareissujen kauhistuttavimmat kohdat

joissa täytyy selviytyä kassan läpi mahdollisimman nopeasti

ihmisten kysymyksiinsä asettamat odotukset

tiedäthän

sellaiset liian onnellista loppua toivovat?

Miten minä niille

hymyileville kasvoille, silmille

sen totuuden paljastaisin

murskaisin taas uskon hyvyyteen

katsetta väistäen kertoisin

etten usko laisinkaan sellaiseen maailmaan

jossa pimeys olisi 

minusta otteensa irrottanut?

Kerro miten minä sen tekisin

tuosta noin vaatehuoneesta

repisin päälleni taas sen viitan

sen joka uhkuu tummia sävyjä

ja yhä toivottomampia lopputuloksia.

En minä se halua olla

en enää ikinä murskata sitä jotakin

uskoa elämään keneltäkään

ja tässä on elämä vasta alussa

kyllähän minä sen ymmärrän.

Mutta sitä minulla ei ole

sääntökirjaa tästä elämästä

päivä saattaa sisältää miljoonakolmesataaneljäkymmentä tilannetta (jos siis poistun kotoani)

niin kamalan monta omituista hetkeä

joihin kukaan ei ohjeistanut varautumaan

kertonut vuorosanoja

opettanut oikeita ilmeitä

miten reagoida

milloin mihinkin

riittäähän näitä

kiitettäänkö tästä

esitetäänkö nyt vastakysymys

millainen sellainen

jos ei niin enkö silloin vaikuta itsekkäältä

googlata ei ehdi kesken keskustelun

ja vaikka ehtisi

kukaan muu ei ole ikinä kummastellut samanlaista asiaa

voiko joku vain kertoa

miten tästä kuuluis selvitä?

Tai niin 

kaikesta selviää kyllä

mutta selvitä sekoamatta?

En oikein tiedä

olen sitonut itseni tähän asuntoon vähintään seuraaviksi yhdeksitoista kuukaudeksi

näille seuduille vähintään kolmeksi vuodeksi

jos siis ajattelin viimein hankkia ammatin

enkä oikein tiedä

miten kestän tällaista.

Rakastan rutiineja

rakastan sitä ettei mitään tapahdu yllättäen

(aina tapahtuu, tiedän)

mutta rakastan ajatusta siitä

että asiat jatkuisivat samankaltaisina tästä ikuisuuteen

ja siinä samalla en tiedä mitään niin kamalaa

kuin tällainen sitoutuminen

paikalleen jääminen

apua!?!

Pelkään jatkuvasti

erityisesti iltaisin

että sekoan yhtäkkiä.

Että se jokin joka asteli viimeiset puoli vuotta suhteellisen varmoin askelin 

syvästä pimeydestä päivänvaloon

se lakkaa olemasta osa minua

hylkää minut ja minä jään sen hullun armoille.

Ei kai näitä näin saisi edes eritellä

minähän se olen

ja minun sekopäinen olemukseni

molemmissa laidoissa

sekä valossa että pimeässä

mutta jos nyt tämän kerran?

Miten se oikeasti edes estetään

syksy näyttäytyy juuri nyt mun edessä vuorenkorkuisena ammottavana kitana

joka on hetkellä millä hyvänsä

valmiina nielaisemaan mut

ja tekeekin sen ihan mielellään.

Ei mulla oo yhtäkään asetta

jolla mä sitä alkaisin tuhoamaan

ja kaiken lisäks mua väsyttää ajatuskin siitä et pitäis taas alkaa taistelemaan sitä suurinta mahdollista voimaa vastaan

ja vaikka mä miten kiljuisin, huutaisin ja raivoaisin

sen korvissa mun ääni ei kuulostais ees kuiskaukselta.

Mutta ei

mä en tahdo enää pudota

mä en tahdo et kaikki tää viedään

et päätökset tehdään mun puolesta ja ne perustellaan ties millä

sitä mä en tahdo enää ikinä.

Mä tahdon pystyä tähän

selviytyä niistä aivan liian monista tilanteista

joissa mun sydän lyö miten sattuu eikä suu löydä yhtäkään järkevää sanaa

mä tahdon yhden kerran tuntea olevani vain yks muista

joku ei kukaan

eikä varsinkaan se sekopää

mä tahdon maalata tän koko taulun uudestaan

tehdä asiat toisin.