oon joka seuraan vähän outo
jotenkin liiallinen ja kuitenkin mitätön.
Ja itseni kanssa täysin kestämätön
painan terää ihoon naarmuksi
en tavoittele parempia koska oon vaan luuseri
leikkaan vähän reunasta
turhaa turhaa turhaa
mut ehkä sen hetken kuitenkin
oon turvassa
eniten kotonani
mut heti kun luovuttaa
nostaa sakset, terän ja kätensä lavuaariin
pesee ja sitoo ja siivoaa
tunne katoaa
mä oon vain mitätön pelkojeni vangitsema roska
jota kaikki kattoo ajatustensa sivusta vähän silleen kummastellen
et miks toi on tossa
miks se sano noin
luuleeks se oikeesti et jotain kiinnostaa noi sen typerät jutut?
Oon väsyny
mun mieli ei päätä suuntaa vaan pelkää kaikkea
kuolemaa ja elämää
ja epäonnistumista
sit taas hakee turvaa suunnitelmasta
silittelee kuolinsyytä ja valkeaa lohtua
yön pimeässä itku nousee syvältä
joudun sinne yksin
elämään
joudun yksin pimeään
ellen nyt mee ja kuole
ja siltikin pimeässä
kuolema on kauhistuttavin asia mitä tietää
vai onko se yksinäisyys silti pahempaa
pitäis h e n g i t t ä ä
eikä miettiä
lopetappa tää
sano seis
ei onnistu
vauhti lisääntyy
joku hyppii sisällä
seinästä seinään
lopulta painan viltin vasten kasvoja
tää ei oo se yö
kuoleman hetki.
Mut sen on oltava
ennen viimeistä päätöstä
on lähdettävä
oltava suojassa, turvassa, kuoleman sylissä
ennen kuin pitäis jaksaa yksinäisyyttä yhtään tätä enempää.
Ja mä rauhoitun
jossain kohtaa heijaan
olkaa hiljaa siellä typerykset
väsyn
tipun ketipinor-painajaisiin joissa huudan sua apuun
mut mulla ei oo ääntä
yritän herättää itteni
mut en pääse pois
uni jatkuu etkä sä tiiä
et mä tarviin sun apua.
Eikä se mitään muuta
ei, en mä sellaista luule
mä en vaan jaksa olla näin kamalan yksin ajatusteni kans.