Edessä on ilta
jona edes kirjoittaminen ei saa päänsisäistä huutoa taukoamaan
kaikki on sekaisin
mä pohjattoman väsynyt
enkä pärjää enää hetkeäkään.
Esketamiinia ja temestaa
sanoja mitä sanotaan
kaikki yritetään
mut musta tuntuu et mun mieli tekee kaiken vastoin
väärinpäin
uhmaa mun ja muiden jaksamista
jota ei ole ollut pitkiin aikoihin.
Oon nii väsyny
ois paljon helpompi olla
jos mieli ees ois hiljaa
jos en koko ajan yrittäis löytää reittiä pois
kun ei sellaista selkeästi tästä olosta ole
oon niin väsyny
mun pitää varoo joka sanaa
joka askelta, joka valintaa
mikä tahansa voi olla viimeinen
mikä tahansa voi olla oikeutus
enkä mä kestä enempää kipua sanoilla aiheutettuna.
Mun on ehdittävä sanoo kaikki ne kipeet ennen kuin kukaan ehtii
ihan sama onko niitä hoettu silloin kymmenen vuotta sit vai viis vai viime vuonna
silti mun ehdittävä sanoa ne kaikki satuttavat sanat ensin
ku emmä voi tietää kuka aikoo satuttaa ja millä.
Mä haluisin osata luottaa
tän hetken asettautua tähän turvaan
luoda sen saman illuusion kuin joskus silloin vuosia sit
valehdellakin vähän itselleni
ettei se paha, kylmä ja yksinäinen tulevaisuus kaadu nyt heti päälle
et mä oisin tän hetken tässä suojassa
ja ettei mun tarvis satuttaa itteeni vähän väliä
ettei mun tarvis pitää kuolemaa kolmen askeleen päässä
ja joka toisessa ajatuksessa mukana
mä haluisin voida sen verran luottaa
et mä osaisin ajatella tän ajan turvaksi.
Mut en mä osaa
en osaa irrottaa otetta terästä
en osaa lakata pakenemasta siihen helvettiin kerta toisensa jälkeen
en osaa vannoo itelleni ettei nyt oo mitään hätää
et tää hetki on eri kuin mennyt
ja et tää hetki on eri kuin tuleva
mä en vaan enää osaa olla pelkäämättä.