Vaivun johonkin irrallisuuden kaltaiseen
käperryn pehmoeläinten kanssa sängylle
asettelemaan pelkoani järjestykseen.
Temesta väistämättä toimii avustajana
kun mietin hiljentynyttä kehoani
mietin jos jäisinkin
miltä taistelusta sivuun vetäytyminen tuntuu
miten en enää yritäkään huutaa
pyytää apua
toivoa muutosta
tuntea mitään
tässä kummassa tilassa pelko menettää otteensa
mulle ei jää kyllä mitään muutakaan
mut jos paha olo on niin kokonaisvaltainen
et tähän päätyy
niin mieli ei tunne kauhua siitä kuka seuraavaksi lähtee.
Tässä olottomassa olossa ei pystyisi edes tuntea ikävää
Temestan vaikutus on lähtevä
mutta toisaalta
kaikkien lähtöjen ja muutosten jälkeen
ikävä on kuitenkin jossain kohdassa hypännyt sivuun sydämen viereltä.
Siitä selviää
tästä olosta ei
mutta tässä olossa ei menettäminen ole menettämistä
tässä olossa pehmolelukoiran korvan silitys on ainoa mitä haluankaan tehdä
en jaksa kääntyä
en vaihtaa surullisen soittolistan seuraavaksi surullisinta biisiä
eikä sellainen ole edes merkityksellistä.
Pelot on tavallaan kampitettu
minut kaiketi pelkojeni mukana
mutta on hyvin raskasta pelätä jokainen vuorokauden hereillä oltu tunti
siksi olon paheneminen on enemmin helpotus.
Ja kyllähän melkein parempi mutta silti pahempi olo vielä palaa
kertoo ahdistuksen kylmällä äänellä uudet pelot ja turvattomuuden totuudet
mikään ei ole pysyvää
vaikka säilyn näiden läpi elossa
ei tämä tunnu enää selviytymisen arvoiselta
minä vain hengitän
kunnes enää en.