miten voi yhtäaikaa olla elossa
ymmärtää että hengittää keuhkoihinsa marraskuun hyytävää tihkusadetta
ja potkii hiekoitussoraa kengänkärjillään
ja silti siinä samalla
olla täysin irti.
Olla oikeasti ei kukaan
ei kenellekään
ei missään.
Mun kans ei kannata väitellä ku oon masentunut
niin se sanoi
se on ainoa asia mitä mulle siitä puolituntisesta jäi mieleen
ettei mun mielipiteillä ole mitään väliä tai arvoa
ne vaan on ihan samantekeviä
vähän sama asia kuin mua ei ees ois
ehkä niin onkin
ehkä mua ei oo
ehkä oon tää sama haamu jo kaikkien silmissä
sivuunpudonnut
liian kauas kadonnut
ehkä se mitä tunnen onkin aina ollut se syvin totuus.
Mutta kuinka olisinkaan halunnut kiljua
et antaisit mun väitellä
et joo tiiän etten oo ansainnut mitään apua
enkä yhteiskunnan rahoja
mut antaisit mun väitellä edes tän yhden kerran
koska se on se ainoa asia mikä enää tuntuu
se viimeinen asia joka musta jää
kun kaikki muu ympäriltä lakoaa syysmyrskyissä maata vasten.
Tavallaan ymmärrän
näin on parempi
monet niistä väittelyistä joita tahtoisin käydä
käsittelee vääriä aiheita
ne on niitä jäitä joita kävellessään tietää että mikä tahansa askel voi olla se viimeinen
että niin
parempi kai kuitenkin näin.
Tai ei
mikään ei ole tässä paremmin
en minä enkä mun olo
pakenin asioiden sisäistämistä toiseen kaupunkiin
ihan kuin musta enää ees ois tällaiseen monen tunnin elämä-leikkiin
mut väliäkö sen
romahdan kuitenkin
pakenin tai en.
Lähdön kannalta on kuitenkin olennaista palata kerran
palata ja ymmärtää
ei mikään täälläkään ollut paremmin
että sama minä olen joka paikassa
yhtä toivoton ja väsynyt
yhtä turha ja arvoton
ei se siitä paikkaa vaihtamalla muutu
ja tiedän sen
mutta joskus on kuitenkin hyvä varmistaa se konkreettisestikin
vaikka onkin suurimmaksi osaksi irrallaan jopa omasta ymmärryksestään ja varsinkin ympäröivästä todellisuudesta.
Ajatukset sekoittuu
se käsittämättömän suuruinen sotku mun sisällä
repii mukaansa mistä tahansa mitä tahansa
kasvattaakseen valtaa ja voimaansa
katselen sivusta
on pimeää ja pimeää
ja sitten pimeämpää.