vaikka henki salpautuu itkun alla aivan liian usein
vaikka toivottomuus painaa rintakehän kasaan
ja pudottaa ympäröivästä maailmasta värit
silti tää on osin jo helpompaa.
Tää on helpompaa koska mä ymmärrän
mä pystyn asetella itseni elämän kiertokulussa yhteen kohtaan
sinne roskien sekaan
ja katsella elämääni, tätä sietämätöntä kaaosta, kauempaa.
Mä pystyn ymmärtämään
ettei kukaan tai mikään voi mua tältä enää pelastaa
ja se tarkoittaa ettei mun tarvitse jaksaa enää huutaa apua
koska tiedän että kaikki on jo tehty.
Enkä halua että kukaan taholtaan tulee tähän enää rikkomaan mun ja mun pahan olon välistä sopimusta
se tarkoittaa kovempia rangaistuksia mulle
ja niitä en enää erityisemmin kaipaa
enkä mä halua et kukaan tulee mielipiteineen rikkomaan mun muistoja hyvistä hetkistä
niistä hetkistä kun oon vielä toisten lähellä pystynyt luomaan sisälleni tunteen turvasta.
Nyt mun turva on kuollut
se turva jossa oli toive paremmasta
en sillä tavoin kokonaisena osaa toivoa enää kenenkään palaavan
mutta tänään mun turva on täällä
uusi toivottomampi turva on näiden seinien sisälle kätketyssä yksinäisyydessä
näissä kyynelissä
tässä pohjattoman pahassa olossa
vilteissä joiden alle käperryn
pehmoleluissa, jotka muistuttavat niistä hetkistä
niistä ajoista kun toivo oli jo menetetty
mutta ei kuitenkaan tällaisissa mittasuhteissa
sillä silloin ne ihmiset jotka pystyin vielä lähelleni päästämään
ne ihmiset jaksoivat uskoa että kyllä tämä tästä
ne jaksoivat uskoa
vaikka minä en enää jaksanut
enää hekään eivät jaksa
enkä toivokaan sellaista
koska se olisi pelkkää valhetta
ja ne sanat väistämättä rikkoisivat muistot
enkä halua että kukaan vie multa viimeisiä hyviä.
En näe suuntia missään
en näe eteeni
enää en kompastu näkymättömiin esteisiin
koska en edes yritä edetä
olen luovuttanut
päästänyt irti
ajelehdinhan minä
näitä päiviä
itkuisia aamuja ja väsyneitä iltapäiviä
pelottavia öitä
ajelehdinhan minä näitä läpi
mutta elämä elämänä sisältäni katosi jo
se elävä minä lakkasi elämästä
koska paha olo määrää säännöt
on määrännyt jo pitkään
ja enää se kiristää otettaan
vie valoja ja väreiltä tarkoituksia yhä nopeammalla tahdilla
ja koska en taistele vastaan
enkä osaa päästää ketään meidän väliin
minä vajoan.
Ja vajotessani
tässä loputtoman syöksykierteen sylissä
mietin vain
onko masennukselle edes olemassa mitään pohjaa
loppuuko tämä putoaminen ikinä
voiko masennus edes tuntua näin pahalta?
Mieti
minä mietin
ensimmäisestä masennusdiagnoosista on reilusti yli yhdeksän vuotta
ja minä en silti tiedä
kuinka pahalta masennus voi tuntua?