loputon taistelu sisälläni on ehkä rauhoittumassa
ei huuda enää pelko
ei viha, häpeä
ei mikään kuten muutamia viikkoja sitten.
Väsymys kai siltäkin lopulta suojelee
kun taivas tummuu ja valo vähenee
on välttämätöntä keskittyä tärkeämpiin
vaikkei aina yhtä mieltä osaisikaan olla.
On samantekevää
pelkääkö pelkoni kuolemaa
samantekevää ymmärtääkö toivottomuuteni elämäni arvottomuuden
väsymys on kuitenkin se joka nämä kaikki ajatukset kokoaa yhteen
se istuu pöydän päässä ja laskee huokaisten päänsä käsiensä varaan
kaikki hiljenevät
ymmärrys on suurempi maita, taivaita.
Minä tuijottelen sivusta elämää
lämpömittarin pakkasasteita
iltapäivien läpi kadoksiin putoavaa aurinkoa
elän vielä
tai ehkä kehoni tässä elää ja minä en?
Ja väliäkö sen
on niin vähän merkityksiä
näillä päivillä
menneillä tai tulevilla
selviytymistaisteluilla
millään
tämä on tässä
tähän kaikkeen käärin tämän yhden elämän
pimeään väsyneeseen tuskaan
ja ymmärrän
näin on paras
niiden vielä elävien vuoksi näin on parempi
että annan vain olla
enkä huuda vastaan kun ote irroitetaan viimeisen kerran
ei ne syyttä
ei mitään täällä ilman syytä tehdä.