ei niitä oo ja mitä mä niillä
ku ei tämä tästä enää kokonaiseksi, tarkoituksen sisältäväksi elämäksi muutu
pitelen kaksin käsin kiinni putoamisesta
jos otan askeleet ennen kuin paha pakottaa
mua sattuu vähemmän
kuljeskelen unimaailmassani irrallisena siitä todellisuudesta
johon muut kuuluu
täällä missä aikaani vietän mua ei kosketa mikään
mul on yövalosta heijastettu tähtitaivas
mul on kaks vilttiä
pehmoeläimiä
mantroja
yksinään puhuttuja kummia asioita
siliteltyjä kämmenselkiä
ei ne voi
enää kukaan ei voi tätä hajottaa
elän kuin sellaisessa symbioosissa pahuuteni kanssa
en taistele vastaan
se olis voimien hukkaamista
minä antaudun ja mitä paremmin tämän tässä teen
sitä nopeammin olen velkani maksanut
kaikesta hyvästä
et sä täällä mitään ilmaiseks saa
paha saa aina palkkansa
tää on se mun
tää mun on otettava tahdoin tai en
mä oisin voinu maksaa tän myös toisin
jos oisin ollu hyvä
mut koska mun sisällä on tää pahuus ja mä oon niin hirvittävän paha
mun täytyy maksaa tää näin
ennen ku pääsen pois.
Aina silloin ennen
silloin ennen tätä irrallisuutta, hereillä koettua unta
aina silloin mä ajattelin että pahinta kipua on jäähyväiset
mä en tiennyt mitään sen pahempaa
kuin et mokaan asiat nii et ihmiset lähtee
ja lähtihän ne
hyvin mokasin aina kaiken
mut nyt asiat on ihan toisin
mä oon ikäänkuin hypännyt toiselle puolelle
täältä käsin katsottuna tajuan elämän laajempana kokonaisuutena
ja enää mussa ei tunnu ees pahalta
ku perun kerta toisensa jälkeen sovittuja juttuja
jaksamatta keksiä edes tekosyitä miksi näin toimin
mua ei satu enää ajatus siitä et viimeisetkin lähtee
se tuntuu olevan asia joka tapahtuu kuitenkin
ja luulen et tämänkin polun läpi käveleminen kuuluu siihen velkaan
joka mun harteilla on kaikista niistä hyvistä asioista jotka joskus koin.
Ja samallahan mä suojelen niitä muita
se millaisiin ulottuvuuksiin mun pahuus nyt yltää kauhistuttaa mua
joten jos en näe ketään enempäänsä
puhu, ole tekemisissä
niin silloin tää mun paha ei samalla tavalla ahdista ketään.
Mua se ahdistaa
mut sen kuuluukin tällä tavoin hajottaa
pelkään joissakin hetkissä aivan hirveän paljon
niissä joissa herään kesken pitkän selityksen
jossa kerron itselleni jotain sellaista mitä ei tähän kannata todellakaan kirjoittaa
mut onneks suurimman osan ajasta osaan mennä tämän kaikkeuden läpi kuten mun pitää
ottaa vastaan sen mitä mun täytyy vaikkakin sillä tavoin että pysyn itse kokonaisuutena poissa
tiedän kuitenkin olevani olemassa
kestäväni ja sietäväni kuten kuuluu.
En tiiä
en oikeesti tiiä kuin syvälle tähän pitää upota
musta tuntuu et mä ymmärrän paljon enemmän kuin kestän
ja tiiän ettei tää edelleenkään oo tässä
et tää kasvattaa voimiaan ja mun pitää ottaa ne jotenki vastaan
järjellä, pelolla, millä ikinä
mä en voi paeta
ei omaa mieltään vaan voi paeta
tää irrallisuus vaan suojelee mut ei pelasta.