täs on jotain valtavan tuttua
ja silti kaikki on toisin.
Teen tunteella ratkaisuja joita kuvittelen selittäväni myöhemmin kysyjille järjellä
onneks ketään ei kiinnosta
oon parhaillani kulkemassa niin pimeälle polulle
etten uskalla vilkaistakaan eteeni
ja silti etenen
välillä yritän hypätä sivuun mut mut kiskaistaan takaisin
ja työnnetään eteenpäin kun yritän saada aikaa miettiä mitä tehdä.
Tiedän ettei tällä tavalla voi elää
mut jos en jaksa pitää sellaista tavoitteena
nii onko se enää keneltäkään pois
vaikka annan sillä tavoin periksi
et totean jokaiselle syyllistäjälle:
vie tämä kaikki vaan.
Jos mulla ei kertakaikkiaan ole yhtään voimia tästä kiinni pidellä
nii enhän mä silloin voi oikealla tavalla tuntea hätää tai pelkoakaan tämän kaiken menettämisestä?