en ansaitse vilttiä jonka alle käperryn itkemään
laitan viestiä
ei se riitä
eihän mikään mitä teen
ikinä riitä
pitäisi olla enemmän
paremmin.
Mörköjä ei oo olemassa
eikä mulla oo mitään oikeutta olla enää näin rikki
ei kaiken sen avun jälkeen jota oon saanut.
Ja vaikka mä ite tiiän et yritin kaikkeni
ne muut nauraa ja vihaa ja halveksii
sitä miten en taaskaan pystynyt muuttumaan
en haluais ees sanoa kenellekään mitään
mut kato vastuut on kannettava
tämä vastuu vain
vain tämä
muiden viesteihin voin vastata jo
en jaksa, en halua
en nähdä, en puhua.
Eikä niitä montaa enää olekaan
jotka koskaan mitään kysyy
tässä tilanteessa sen ymmärtää
kuinka valtavan hyvä on olla ihan yksin.
Pitäis tehä suuria päätöksiä
en mä tiiä ketä ne on jotka näistä taistelee
toisen mielipide hohkaa jäätä:
sä et ansaitse elää muiden rahoilla
et ikinä ole ansainnut mitään mitä sulla on
sä et ansaitse apua
tajuatko sä et tuolla joku kuolee
joku sellainen jota rakastetaan
joku sellainen joka oikeasti yrittää selvitä
vain sen takia et suhun hukataan näitä resursseja?
Toinen yrittää vakuuttaa ettei ole mitään järkeä päästää irti kodista, lattiasta jolla itkeä
ilman taistelua.
Minä kuuntelen loputonta sotaa mielessäni
(ei ole minua)
ja itken vain
että eikö kukaan todella voisi päättää mun puolesta
saanko elää vai en
ja jos saan
niin voisiko joku kantaa jotakin osaa tästä taakasta
jonka alle muserrun
ja jos en saa
niin eikö mua sitten voisi heti ajaa tuonne ensilumen sekaan ja tehdä viimein selväksi sen
ettei kenelläkään ole enää mitään keinoa
mitä ei olisi jo yritetty kymmeniä kertoja?
En vain millään enää jaksaisi.