tän elämän kaikki puolet
sain ne ajat turvassa
kun musta pidettiin huolta
vaikken ois sitä ansainnutkaan
sain tätä tuskaa tämän verran
ehkäpä juuri ansioni mukaan
sain oppia leikkelemään ihostani paloja
sukeltaa sellaisiin pimeyksiin
joiden olemassaolosta en ollut ennen niiden kohtaamista edes tietoinen
ja sitten sain kokeilla
mitä elämä ois voinut olla jos oisin ollut toisenlainen
hyvä ja mukava
yhteiskuntakelpoinen.
Nää mä sain
ja sain avata silmäni jokaisessa hetkessä
katsella totuuksia kasvotusten ja karkuun juoksematta
sain kaikenlaista
riittävästi jotta nyt kykenen kokonaisuudet viimein ymmärtämään.
Nyt mä seuraan kaikkea jo sivusta
sitä miten muut kulkee kohti päämääriään
(miten ne voi tietää mitä ne haluaa?)
yritän räpiköidä virran mukana
vaikka ymmärrän työni toivottomuuden
ei tämä tästä enää muutu
kun enhän edes tiedä
mihin tämän pitäisi muuttua.
Eikä se täällä riitä että tavallaan ymmärtää
että pystyy osoittamaan rintakehäänsä ja sanomaan
täällä on pahuus
sillä ne muut vaatii perusteluja
enemmän, parempia
enkä mä jaksa enää itseäni selitellä.
Mä vaan jään paikalleni todeten ohikulkeville
työntäkää mut sit pois
ku oon taas tiellä
huutakaa vähän lujemmin:
”Etkö se sinäkään saatana ikinä opi?”
nii voihan se olla et mä sit jonain päivänä heräänki
ja oon sitä mitä mun pitäis olla.