niin tuttu
niin yksinkertainen
ja silti täynnä sellaista epätoivoa
jota on mahdoton asettaa aloilleen.
En pysty
en tähän
en tähän lokakuuhun
en tähän taisteluun
en tähän elämään
en näihin muistoihin
en näihin päiviin
joina mikään ei merkitse enää mitään.
En myöskään pysty hakemaan apua
en pysty poistumaan tämän suojakuoren luomasta turvasta
jossa minä (muka) määrään tuhon määrän ja vauhdin.
Eikä se mitään enää edes auttaisi
itkeä kenenkään edessä auta mua
kaikki on nähty
voi kuinka monta kertaa on lyöty maata vasten
todettu et ota ittees niskasta kii.
Mä tein
senkin mä tein
et sä sitä usko
mut tein sen
viime kevään, kesän
mä tein sen
uskoin kaikin mahdollisin voimin
että voin hyvin
että tätä pimeää en näissä mittasuhteissa enää koskaan joudu kohtaamaan
mutta kun ei tällaista voiteta millään määrällä tahdonvoimaakaan.
Ja se et vaikka keräisin nyt kaiken rohkeuteni
ja sanoisin etten pärjää
törmäsin vain siihen tietoon
jonka tiedän kertomattakin
ei ole enää mitään
mitä ei olis mun hyväksi jo yritetty.
Käperryn vilttiin
en jaksa muistaa pitää kiinni edes yksinkertaisimmista rutiineista
millä täällä enää on väliä
mitä mikään täällä enää merkitsee
kun en kuitenkaan välitä mistään?