kun päivien selviytymistaistelu muuttuukin merkityksettömäksi ajatusmyrskyn edessä
en jaksa enää.
Ihmiset ahdistaa eri tavalla
miksei ne vois vaan sanomatta ymmärtää
että en mä jaksa enää?
En pysty miettimään oikeita vastauksia viesteihin
ei mulla ole sellaisia
mä en vaan jaksa
ja ei
se ei tarkoita et tarvitsis olla huolissaan
tai et tuntisin oloni yksinäiseksi
mä en vaan jaksa ees itteeni saati muita.
Ja et ei se tarkoita et jos mä jaksan kerran vastata joo
velvollisuudentunteesta ja siitä ajatuksesta etten sais olla aina näin saatanan itsekäs
ja leikkiä niiden seurassa tunnin, kaks ihmistä
et mä jaksaisin nähdä samalla viikolla uudestaan
eikö asiat vois itsestään lipua sellaiseen pisteeseen
jossa yhteyttä pidettäis enintään kerran kuussa
jos sitäkään?
Ei se vika oo niissä muissa
ne tietää kyllä et mä en jaksa
ja mä tiiän ettei mun niiden vuoksi tarvis rooleja esittää
mut tiiän myös sen
etten mä voi tätä totuutta kenenkään harteille tällaisenaan kaataa
et aina pitää salata jotaki osaa
jotaki kohtaa
ku muut ei kestä.
Sitä mä mietin
et kauanko mä vielä kestän
joo tiiän pitää jaksaa
mut entä jos en yksinkertaisesti pysty enää?
Mieli lyö itteään jumiin yhä voimakkaammin
sillainhan väsymys toimii
ettei muista mistä aloitti
eikä sitä mihin piti jatkaa
ja sit itkeekin jo sitä ettei vaan jaksais enää yrittää pitää itseään tai ajatuksiaan edes tekstin kirjoittamisen ajan kasassa
vaikka tietää
et kirjoittaminen yleensä helpottaa.
Pelottavimmille hetkille ei kuitenkaan ole edes sanoja
niissä etäännyn itsestäni
etäännyn ajasta, paikasta
olen vieras ja outo ja en muista hengitänkö ja melkein kiljun anna mut takas (kuka?) mut sit en kuitenkaan tahdo enää palata
kunnes yhtäkkiä oon taas mä
takaisin todellisuudessa
kuin mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan.
Olispa mahdollista lakata olemasta pelkän ajatuksen voimalla
oisin nii valmis
tästä kaikesta.