Mulla ei oo sanoja kertoa
vihaan itteeni
mut ei se oo se ydin
se on varjokuva pinnalle
se mihin sanat riittää.
Nää jutut on syvemmällä ja paljon kipeämpiä
en oo viiltänyt viikkoon ja kun tästä tunteesta aloitan
jota en osaa edes nimetä
epäilen ettei jälki oo siistiä.
Mut sama kai se
sama koko maailma
turhaudun siihen miten merkityksetöntä kaikki on
haluan repiä itteni auki löytääkseni kyvyn tuntea jotain muuta kuin tätä
kyvyn välittää jostain muusta kuin itsetuhostani.
Mut ei se nii mee
ja ikinä mä en riittävästi kipua kestä
en pääse lihakseen
vain siihen rajalle
ja sit aina oksettaa liikaa
kädet tärisee ja mä luovutan
aina mä oon se joka luovuttaa ensimmäisenä
vitun luuseri
mulla ei riitä sanat tähänkään
joku vie niitä pois
ajatuksia on kymmenen miljoonaa
mut ne on välähdyksiä
unikuvia painajaisöistä
haluisin huutaa
huutaisin nyt jos uskaltaisin.
En sanoilla
en apua
kun ei tähän mikään auta
huutaisin vain tätä pois
kauemmas
todellisemmaksi
tappaisin tätä sillä huudolla
siirtäisin tätä kauemmas jotta se ei pystyis jatkamaan mun tappamista
ei se taida niin mennä.
Mua väsyttää
aamulla en millään ymmärrä
et oon joskus ollu sellainen kuin noi muut tuolla
nousee arkiaamuisin muillakin motivoinneilla kuin itsemurhasuunnitelmilla ja viiltelykuvilla
mä oon joskus jaksanu
mä oon joskus osannu välittää jostain
uskoa tulevaan.
En kestä tätä
en siedä tunnetta sisälläni
mussa on kipua
epätotta ja turhaa
mut silti se on.
Nään mustaa ja sit vieläkin mustempaa
vihaan vihaan vihaan
haluun polttaa, repiä, raivota
vittu saatana tuhota
mut ei täs mä oon
aina vaan
nojaan sohvan selkänojaa vasten
oottelen itkua
tunnen sen tuossa
mut en jaksa enää siirtää sitä
huutaa sille
olo kaataa mut vähän väliä
en halua iltaa ja sitä itkua
jonka kans en osaa hengittää
ja silti tiiän et muuta ei oo.